Ajatus, että eronhetki läheni, oli Eeville äkkiä tehnyt selvän hänen tunteistansa. Hän tiesi nyt, miksi nämä viime viikot olivat olleet niin suloiset. Joskin ulkonaiset olosuhteet osaltaan olivat siihen vaikuttaneet, oli syvin syy sittenkin ollut Erkin läsnäolo. Hän se ilon oli tullessaan tuonut, tuonut uutta voimaa ja uutta elämänhalua. Hänen ystävällisyytensä oli yhdessäololle suloa antanut. Se oli päivänpaisteena ollut ennen pimeillä elämänpoluilla. Eevi oli sen tuntenut ennenkin, mutta hän ei ollut tahtonut sitä ymmärtää. Hän oli sulkenut silmänsä, mutta nyt niiden täytyi väkisinkin aueta. Hän rakasti Erkkiä. Hän tunsi sen tuskalla, joka oli hänet tukehduttaa. Erkki, Erkki yksin oli hänen päivänpaisteensa, hänen ilonsa ja hänen elämänsä. Mitä olikaan lapsuuden leikkitoveri ollut sen rinnalla, mitä hän nyt oli ystävänä, ystävänä, jolla ei toista vertaistansa?
Erkin suuri ystävyys, se oli aluksi kietonut Eevin, kietonut sitten päivä päivältä yhä lujemmin. Ja nyt tänä iltana, kun hän ymmärsi, että Erkki oli häntä rakastanut, häntä yksin, silloin leimahtivat hänen tunteensa ilmituleen.
Erkki oli rakastanut — — kerran vain, eikä saanut, ketä rakasti. — Jos se toista olisi koskenut, miksi hän ei sitä olisi sanonut? Sehän olisi ollut luonnollista. Nyt hän ainoastaan liikutettuna käänsi pois katseensa. —
Eevin mieleen tulivat tuhannet seikat muistuttamaan Erkin ystävällisyyttä. Nyt vasta hän tuon kaiken ymmärsi. Nyt näki hän Erkin sanat ja teot uudessa, arvaamattomassa valossa.
Äkkiä muisti hän Heikin. Se nimi tuli kuin salama selvältä taivaalta. Heikki, mitä minä vastaan sinun edessäsi? Miten olen minä pitänyt lupaukseni?
Huoneessa oli pimeää, mutta Eevistä tuntui äkkiä kuin Viljo olisi häneen katsonut. Se oli Heikin katse, sitä oli hän aina sanonut. Siinä oli surumielistä lempeyttä, mutta samalla jotain terävää ja läpitunkevaa. »Älä katso», huudahti Eevi ja hyppäsi pystyyn. »Älä katso!» — Hän kätki kasvot käsiinsä, ja koko hänen ruumiinsa vapisi. — Heikki, Heikki!
Mutta olikohan Eevi häntä koskaan oikein todella rakastanut? Erehdystä lie kaikki ollut, koska hän taisi unhottaa, hän joka ystävilleen aina oli uskollisena pysynyt. Erkin kuva oli sydämessä säilynyt aina lapsuuden ajoilta asti, ja nyt oli se esiin tunkeutunut.
Mutta entä onnenhetket ensi kodissa ja Viljon pienenä ollessa, miten niitä selittää?
Heikin rakkautta ei Eevi hetkeäkään epäillyt. Se oli niin todellista kuin se taisi olla tuommoisen ankaran miehen povessa. Siihen hän täysin luotti. Mutta itsensä suhteen oli hän erehtynyt. Hän oli aina jotain kaivannut ja nyt — nyt oli hän sen löytänyt Erkin rakkaudessa.
Hän muisti untansa. Eikö ollut hänellä oikeutta iloita siitä onnen murusta, joka oli hänelle säästynyt keskellä elämän kolkkoutta?