Kovana kävi taistelu hänen rinnassaan. —
* * * * *
Seuraavana aamuna hiipi Maija kenenkään huomaamatta lääkärin vastaanottohuoneeseen ja selitti selvällä suomenkielellä, että nyt täytyy kiireesti tulla rouvan luo. Sanansa vahvisti hän nykäisemällä tohtoria nutunliepeestä ja niin tuli asia selville. Eevi sai unilääkettä eikä päässyt vuoteestaan. Mutta iltapäivällä oli hän itsepäinen, ja Maijan täytyi joskin vastahakoisesti auttaa emäntäänsä verannalle.
Eevi oli jo tunnin verran siellä istunut, kun kuuli Erkin lähenevän.
»Päivää», tervehti Erkki iloisesti ja istuutui viereen. »Sepä ikävää, että olet heikompi.»
»Mitä siitä», Eevi koetti hymyillä.
»Minä sitä olen kotiinlähtötuumissa. Olisi ollut hauskempi lähteä, jos olisin tiennyt sinun reippaana täällä tuntureilla taivaltavan.»
Eevi ei kuullut, mitä hän sanoi. Hänet oli vallannut yksi ainoa ajatus:
Erkki oli lähdössä. Ja miksi? Menikö hän kenties pakoon?
»Isältä tuli kirje tänä aamuna», jatkoi Erkki iloisesti. »Hän on jo kauan minua kaivannut, valittaa nyt vanhuutta ja odottamisen ikävää. Itseänikin kotimaa jo kovasti vetää puoleensa. Olen voimistunut ja voin lähteä. Mutta minä väsytän sinua?» Hän nousi lähteäkseen.
»Ei, ei», esteli Eevi, »puhu sinä, kyllä minä kuulla jaksan.»