»Tänään aamupuolella», jatkoi Erkki, »olen oikein lapsellisesti iloinnut ajatellessani, mitä kaikkea kotiin tultuani tahtoisin toimittaa. Isälle on pää-asia, että olen hänen läheisyydessään. Saan varmaan aikaa paljonkin käytettäväksi, miten itse tahdon. Tuttua ja rakasta on kansa siellä kotipuolessa, olenhan heidän keskuudessaan kasvanut. Heille tahtoisin aikani ja työni omistaa. Voin ystävänä käydä sekä kodeissa että työpaikoissa ja sitä tahtoisinkin tehdä. Sunnuntaisin voin ehken hartaushetkiä pitää ja viikon varrella koulua. Vielä ajattelen sitäkin, miten aikaansaisin pienen sairastuvan. Köyhät saavat sairastaessaan kärsiä niin paljon puutetta. — Tiedän, että tämä tuuma oli äidin lempiajatuksia. Muistatko meillä sen pienen rakennuksen pihan toisessa päässä? Se olisi siihen sopiva. Koettaisin sinne hankkia sairaanhoitajan, ja isä voisi kyllä vielä neuvoillaan auttaa.»
Erkki keskeytti puheensa ja katsoi Eeviin, joka makasi silmät puoliummessa aivan kuin uneen vaipumaisillaan. Nyt hän avasi silmänsä ja nyykäytti päätään. »Jatka vaan!» Ja Erkki jatkoi: »Sydäntäni lämmittää ajatus saada tehdä työtä kotipuolessa. Toivoen tahtoisin siellä hyvää siementä kylvää, toivoen viimeiseen saakka kansani keskuudessa työskennellä. Mikä meissä koetuksen kestää, se on eloon jäävä, ja vaikka se vielä haudattaisiinkin, on se uudelleen ylösnouseva elämään entistänsä ehompana ja puhtaampana. — Jos tietäisit — ja kai sen tiedätkin, kai sama tunne hallitsee jokaisen suomalaisen sydämessä — miltä tuntuu nyt ajatella työtä kotona. Olemme tähän asti eläneet kuin lapset, jotka vanhempain terveinä ollessa hoitavat kukin omia harrastuksiansa. Mutta ajat ovat muuttuneet. Kun äiti sairastaa, tai muuten joutuu kärsiväksi, vaivojen ja tuskain murtamaksi, silloin ei poika eikä tytär enää ylinnä ajattele omaa itseään, silloin on äidin, tuon kärsivän auttaminen kaikkien huolena. Siihen kohdistuvat kaikki voimat. Sellaista tulee kai tästä puoleen olemaan meidänkin keskuudessamme. Sama se, missä työmme ja tehtävämme on, kuljemmeko pellon perkaajina työmiesten riveissä tai hengen vainioilla hyvää siementä kylvämässä, kunhan kaikki olemme uskollisia viimeiseen asti!»
»Sinä ehken pidät tätä haaveiluna», jatkoi Erkki uudelleen Eeviin kääntyen, »mutta tuleehan sitä ajatelleeksi tätä kaikkea, kun on povessa polttava halu päästä palvelemaan, eikä vielä tiedä, missä ja miten sitä tehdä.»
Eevi oli kuullut, minkä kuuli. Paljosta ei hän mitään tiennyt. Hänen tajuntaansa ei nyt mahtunut muuta kuin mikä tavalla tahi toisella oli yhteydessä hänen tunteittensa kanssa.
»Nyt menen», sanoi Erkki ja nousi.
»Ei, ei, sinä et saa! Jää vielä hetkeksi. Onnellinen sinä», jatkoi hän kiihkeästi, »jolla on elämä ja onni edessäsi.» (Hän huomasi Erkin surumielisen hymyilyn, ja se vahvisti häntä hänen uskossaan.) »Minä olen murtunut ainaiseksi.»
»Sinä voit Jumalan avulla alkaa uudelleen.»
»Ei», sanoi hän. »Koko elämäni on yksi ainoa suuri erehdys. Millä minä sen sovitan?»
»Sovita anteeksipyynnölläsi ja elämälläsi, mitä sovittaa voit.» — Erkki oli käynyt vakavaksi. Hän ei voinut ymmärtää, mikä tähän oli syynä. Hän luuli jo ennen saaneensa silmäillä Eevin sydämen pohjaan. Hän oli siellä huomannut paljon sairaaloista tunteellisuutta ja surumielisyyttä. Sitä oli hän koettanut haihdutella ja hän luuli siinä osaksi onnistuneensakin. Mistä tulivat nyt nämä kiihkeät tunteenpurkaukset?
Eevi oli kätkenyt kasvot käsiinsä. Näin istui hän hetken. Sitten kohotti hän päänsä, käänsi katseensa poispäin ja huudahti tuskallisesti: »Erkki, rakas Erkki, anna anteeksi!»