Erkki vavahti. Oliko hän ymmärtänyt oikein? — Hän ei ennättänyt tuumailla. Vaistomaisesti teki hän päätöksensä.
»Eevi», sanoi hän vakavasti, »voitko sinä hetken minua kuunnella?» Ja niin alkoi hän kertoa. Hän puhui lapsuutensa päivistä ja nuoruudestaan, miten yksin hän silloin oli ollut, miten äiti oli ollut hänen ainoa ystävänsä ja hänen kaikkensa. Sitten loi hän kuvan Aunesta, kuvan vienon ja puhtoisen. Hän kertoi, miten suuri heidän onnensa oli ollut ja miten lyhyt. »Sinä ymmärrät nyt», lisäsi hän silmin seuraten aurinkoa, joka vaipui lumipeitteisten tunturihuippujen taakse, »ettei mainen onni minulle hymyile. Semmoista on elämäni kuin tuo aleneva aurinko. Muille maille on se menemässä. Sieltä onneni etsin. Mutta», jatkoi hän, »kunpa elämäni kuitenkin noin saisi heittää heijastuksen jälkeensä! Se on ainoa onni, jota täällä toivon.»
Hän oli hetkeksi unohtanut Eevin. Katse kirkkautta säteillen seurasi hän valoa, joka tulvana virtaili tunturirinteille. Oli sunnuntai hänen sielussaan, oli syvä pyhäinen rauha. Hän oli kuullut tuskanhuudot omassa povessaan, kuullut valitushuutoja kautta kärsivän ihmiskunnan. Hän oli nähnyt myrskyjen käyvän elämän merellä ja oli tuntenut taistelujen ankaruutta. Mutta — hän oli myöskin nähnyt Ihmisenpojan aalloille astuvan ja laineitten laskeutuvan lepoon hänen jalkojensa juureen. Valituksia voimakkaampana oli rauhan ja rakkauden sanoma kaikunut.
Äkkiä muisti hän Eevin. Kääntyen hänen puoleensa jatkoi hän lempeästi: »Nyt hyvästi, ja Jumala sinua auttakoon! Jos emme täällä tapaisi, toivon yhtyvämme siellä, missä syntiä ja vajavuutta ei enään ole, missä Jumala on kaikki kaikessa.»
Hän nousi ja aikoi mennä, mutta Eevin tuskallinen katse hänet hetkeksi pysäytti. Hän sulki lapsuusystävän laihtuneen käden omaansa ja sanoi hiljaa: »Kovana käyvät myrskyt elämän merellä. Yksi vaan voi varjella.»
XVIII.
Elokuun päivä paistoi. Tunturien lomitse päilyi kirkkaana pienen lammen pinta, ja riemukkaasti riensi tunturipuro kivistä uraansa sen syvyyteen. Mutta Eevin sairashuoneeseen ei päässyt päivä pilkistämään. Ikkunaverhot olivat alasvedettyinä, ja Maija askarteli hiljaa huoneen puolihämärässä.
Vuoteesta kuului silloin heikko ääni: »Mitä kello on?»
»Puoli kaksitoista.»
Hitaastipa aika kului! Eevi painoi silmänsä umpeen ja nukahti. Hän oli vain hetkisen nukkunut, kun ovi hiljaa avautui. »Pastori! — Herra siunatkoon, voi pastori kulta, kun tulitte!» Maija syleili nyyhkien Heikin polvia.