»Miten täällä jaksetaan?»
»Huonosti, huonosti.» Maija pudisti päätään. Heikki läheni vuodetta ja jäi siihen äänettömänä katselemaan nukkuvaa, kunnes tämä viimein katseesta heräsi.
»Heikki!»
Hän kumartui häntä suutelemaan. Sitten istuutui hän vuoteen laidalle
Eevin käsi omassaan. —
* * * * *
Oli ollut puhetta kotimatkasta, mutta lääkäri sanoi Eeviä liian heikoksi. Ei siis ollut matkaa ajattelemistakaan. Oli aamupäivä. Maija oli mennyt Viljoa kävelyttämään, ja Heikki istui yksin sairaan luona.
»Tule lähemmä», pyysi Eevi, tahtoisin puhua sinulle niin kauan kuin vielä jaksan, — puhua suoremmin kuin koskaan ennen. Älä luule», jatkoi hän kuin anteeksi pyytäen, »että sinua ehdoin tahdoin olen pettänyt. Olen pettänyt itseäni kaikkein enin. Koko elämäni on ollut suuri erehdys. Minä aloin sen unelmoiden itsekästä onnea, ja minä olen niittänyt, mitä kylvin. 'Jokainen, joka pyytää henkeään vapahtaa, hän kadottaa sen', Nyt ymmärrän tuon todeksi, vaikka en ennen ole tahtonut sitä uskoa. Minä tunsin Jumalan tahdon, mutta annoin omalle itsekkäisyydelleni etusijan. Laskin tunteeni valloilleen. Ne tulivat tekojeni ohjaajiksi, kun sitten näin sinun lujuutesi, miten rehellisesti sinä omaatuntoasi noudatit, säikähdin aluksi, mutta sitte rauhoitin itseäni sillä, että sinusta saisin tuen ja sinun rinnallasi tulisin paremmaksi. Mutta sisimmässäni unelmoin onnea, jota sinun rakkautesi minulle tuottaisi. — Tulivat vastoinkäymiset ja ihmisten moitteet — minä huomasin pettyneeni ja syytin sinua. Rakkaus Viljoon on ollut puhtaampaa, mutta ei sekään saattanut minua itseäni tuntemaan.»
Eevi oli puhunut nopeaan kuin keskeyttämistä peljäten. Nyt vaipui hän hetkeksi väsyneenä vuoteelle. Sitten jatkoi hän, lyhyesti mutta suoraan kertoen kaikesta, mitä tuntureilla oli tapahtunut. Heikki kuunteli häntä keskeyttämättä.
»Erkin kertomus itsestään», jatkoi Eevi, palautti minut järkeeni. Jäin yksin — minulle selveni kaikki ja tuli ikävä sinua. — Kuolema on nyt edessäni — synkkä, pelottava kuolema, ja takanapäin on turhaan kulunut ihmiselämä. Oi Heikki, Heikki, se on kauheaa!» Hän vaipui vuoteelleen. Hänen silmänsä olivat kuivat ja kyynelettömät, mutta koko ruumis vapisi, ja tuskanhiki oli otsalle noussut.
Heikki istui vuoteen laidalle pitäen Eevin kättä omassaan. Hän odotti, kunnes Eevi vähän tyyntyi, sitten sanoi hän hitaasti ja painavasti: »Ihmisenpoika tuli etsimään ja vapahtamaan sitä, joka kadonnut oli.»