Eevi ei vastannut mitään, mutta hetken kuluttua pyysi hän hiljaa:
»Heikki, anna anteeksi.»
»Anteeksi antakaa toinen toisillenne, niinkuin myös Kristus on teille anteeksi antanut.» — »Paljon olisi minunkin puoleltani pitänyt olla toisin.»
Eevi ei vastannut mitään.
»Eikö välimme nyt ole selvä, Eevi rakas?»
Silloin aukeni Eeviltä kyynelten sulku, ja hän itki, itki niinkuin ei koskaan ennen elämänsä päivinä. Oma onni ja omat pettymykset olivat häneltä unohtuneet. Katumuksen kyyneleitä hän vuodatti, ja ne virtasivat kuin keväinen sade, joka roudan maasta sulattaa, pehmittää sen ja tekee sen hedelmääkantavaksi.
He olivat kahden, Heikki ja hän, rehellisinä ja nöyrtyneinä toinen toisensa edessä, ja he tulivat nyt lähemmäksi toisiaan kuin ennen vuosien kuluessa.
Myöhemmin, kun Maija oli palannut, ja Viljo hiljaisena leikitteli huoneen lattialla, viittasi Eevi Heikkiä luokseen. »Olen tässä ajatellut», sanoi hän hiljaa, tuskin kuuluvasti, »että, jos ei elämästäni, muuta hyötyä olekaan, voi se ehken olla varoitukseksi. Muista sitä, kun kasvatat Viljoa. Hän on poika, — olen siitä nyt iloinen, vaikka ennen sitä välistä surin. Mutta vaikka hän on poika, on hänellä paljo minulta perittyä. Kasvata häntä ymmärtäväisemmin kuin mitä minä olisin tehnyt. Karaise ja reipastuta, mutta älä ole kova! Koskettele hellävaroin helliä tunteita.»
»Minä tahdon koettaa. Ehken minäkin olen jotain oppinut.» Äänessä oli itkua.
»Muista vanhempiani», kuiskasi Eevi, »ja vie terveiseni Soinamoon.»