Mahtoi »aikaihmisten» elämä kuitenkin olla kummallista ja hauskaa! Kunhan vain siihen ikään pääsisi! Silloin oli ihana onnen aika odottamassa — —
Ruustinna alkoi huomata tyttäressään taipuvaisuutta haaveiluun ja eräänä iltana, kun hän tapasi hänet kuutamossa istumasta katse kyynelistä kosteana, hän vallan pelästyi. Mitä hulluutta semmoinen oli! Hyvä, että Helsinkiin lähtö oli lähellä; uudet olot haihduttaisivat moiset hassutukset. — Ja elleivät olot siinä onnistuisi, ottaisi ruustinna itse asiat ohjatakseen. Hän panisi kaiken kykynsä käytäntöön kasvattaakseen tytärtänsä yhtä toimeliaaksi, järkeväksi ja mallikelpoiseksi kuin hän itse oli. Haaveileminen oli sulaa hullutusta. Saa sitä hyvän miehen haaveilemattakin, päätti ruustinna, saa ainakin minun tyttäreni.
Toiselta kannalta katsoi rovasti asiaa. Hänkin oli huomannut Eevin taipumuksen, mutta vähääkään huolestumatta. Hänestä asia oli siksi luonnollista. Kasvattajan vikaa ei hänessä muuten ollut ensinkään. Hän oli itse runollinen luonne ja rakasti suuresti kaunista kotiansa, sen koivikkoa, sen koskea ja kukkaistarhoja. Hiljaisena käyskennellessään täällä paikasta toiseen, miettien ja leikkiä laskien, haaveili hänkin tavallaan. Ihmekö siis, jos hänen tyttärensä, joka kaiken ikänsä oli kasvanut tässä lumoavan kauniissa kodissa, nyt elämänsä aamuhetkinä unelmoi ja haaveili sen helmassa.
* * * * *
Yksinäiset haaveilut Soinamossa vaihtuivat Helsingissä iloiseen toveri-elämään, huvituksiin ja koulutyttömäisiin ystävyysliittoihin, joihin Eevi antautui yhtä kiihkeästi kuin yksinäiselle haaveilulleen Soinamossa. Siten kului aika nopeaan kuin unelma.
Nyt oli talvi, ja Eevi oli lähdössä kotiin joululuvalle — viimeistä kertaa, koulutyttönä, sillä ensi keväänä oli hänen määrä suorittaa loppuun kurssinsa Helsingissä.
Hän oli vallan haltioissaan ajatellessaan läheistä kotiinlähtöä, ja hänen iloansa lisäsi se, että hän sai hyvän ystävänsä, huone- ja luokkatoverinsa Elsan mukaansa.
Iltaa ennen lähtöä malttoi Eevi tuskin mennä maata. Elsaa, joka jo oli puolinukuksissa, kiusasi hän milloin hyväilyillä, milloin hassutuksilla saadakseen häntä kuuntelemaan millaista oikein oli se kotiinmeno. Ensin ajaa jytyyttävät he junassa iltapuoleen asti, kunnes saapuvat pienelle asemalle, missä Oskar-renki odottaa, ja Teppo hirnua höröttää kohta kun Eevi junasta astuu. Sieltä sitten jatketaan matkaa läpi huurteisen metsän, missä kuu kumottaa ja taivaan tähdet tuikkivat, kunnes tullaan kotiin, jonka valot jo etäälle loistavat, ja jossa isä, äiti, Mustit ja Maijat ovat odottamassa.
Eevi olisi näitä kuvailujaan jatkanut vaikka aamuun asti, mutta kun hän Elsan tasaisesta hengityksestä huomasi, että tämä kaikesta huolimatta oli uneen vaipunut, päätti Eevikin vähän nukkua. Ensin kuiskasi hän kuitenkin hyvää-yötä ystävälleen kuulle, kääntyi sitten seinään päin ja ummisti silmänsä.
Eevin unelmat kävivät toteen. Kotiintulo oli kerrassaan hauskaa. Sitä seurasi joulu monine ja arvokkaine lahjoineen, sitte — pyhäpäivien päätyttyä, — alkoivat kestit pitäjällä. Hauskuutta ei niistä puuttunut mistään, mutta loistokohtana olivat kuitenkin kutsut pappilassa.