Erkki pureskeli voileipäänsä ja oli hetken ääneti. Sitten loi hän suuret, miettivät silmänsä äitiin ja sanoi hiljaa: »Äiti, minä tahdon koettaa.»
Mutta vielä monta tuntia myöhemmin, kun jo oli pilkkosen pimeä ja ylt'ympärillä hiljaista, hiipi tohtorinna poikansa huoneeseen. Erkki valvoi vielä. Tohtorinna kääri peitteen paremmin hänen ympärilleen, siveli kiharat pois otsalta ja kuiskasi hiljaa: »Jumala sinua siunatkoon, poikani!»
Erkki tunsi kyyneleen putoavan otsalleen. Tohtorinna itki, — ei sitä tyhjyyttä, jonka hän tiesi tuntuvan Erkin poislähdettyä, — vaan paremmin ajatellessaan sitä, mitä tämä tunteellinen, suljettu ja arka lapsi vielä elämänsä ajalla saisi kärsiä.
* * * * *
Eevi sairasti kauan Erkin, ainoan leikkitoverinsa kouluunlähtöä. Vasta kun hän parin vuoden perästä sai koti-opettajattaren, tuli tappio korvatuksi.
Näihin aikoihin Eevin elämä muutenkin muuttui. Koulutyö alkoi ja leikkikin sai vähitellen toisen muodon. Nuket jäivät syrjään. Sadut ja kertomuskirjat tulivat sitä enemmän halutuiksi.
Päästyään opettajansa seurassa ensin lukemisen makuun alkoi Eevi pian ikävöidä enemmän »aika-ihmisten» tapaista lukemista. Varovasti kuin pieni hiiri hiipi hän usein opettajansa huoneeseen, sieppasi sieltä tämän kirjoja ja pujahti sitten salaa niitä ahmimaan piilopaikoissaan vintillä ja konttoreissa. Näin lueskeli hän vähitellen kaikkea, mitä vain talossa kertomusten tapaista oli: vanhoja pyhimystaruja ja romaaneja pilventakaisista ihanne-oloista yhtä ahkeraan kuin uuden ajan realistisimpia tuotteita. Se mitä hän koulussa oppi, oli murunen vain sen henkisen ravinnon rinnalla, jota hän romaaneista ahmi.
Lähinnä kirjoja oli uusi opettaja Eevin paras seura. Hän vastasikin joka suhteessa Eevin toiveita, oli ystävällinen, pitkä, solakka ja miellyttävän näköinen. Ja Eevi päätti mielessään, että juuri semmoiseksi tahtoo hänkin tulla, jahka vain ehtii kasvaa »hienoksi neidiksi».
Huolimatta siitä, että Eevi usein tuskitteli ajan hidasta kulkua, koitti se päivä äkkiä ja odottamatta, jolloin Eevi täytti viisitoista vuotta. Seuraavana syksynä piti hänen suorittaa tutkinto Helsingin suomalaiseen tyttökouluun, sen neljännelle luokalle.
Kotoa lähtö oli siis lähellä, Eevin mielestä jo liiankin lähellä. Etenkin viime ajat kodissa olivat olleet erinomaisen hauskat. Eevin opettajatar oli nimittäin joutunut kihloihin, ja Eevi oli sen johdosta saanut uutta miettimisen ja haaveilun aihetta.