Hän kulki hiljalleen rantaa kohti, työnsi sinivalkean, pienen venheensä vesille ja souti kotilahdelman poikki. Täällä oli hän ollut onkimassa, — tässä uinut, — tässä uittanut hevosia. Joka paikalla oli muistonsa, ja niille oli hyvästejä heitettävä kuin lapsuuden ystäville ainakin.
Palattuaan rantaan veti Erkki venheen maalle, lukitsi sen yhdessä airojen kanssa rannalla olevaan teljeeseen ja pisti avaimen taskuunsa. — Sitten meni hän hevoshakaan, kapusi yli aidan, otti leipää taskustansa ja oli pian kaikkien hevosten ympäröimänä. Hän taputti niitä jokaista, puheli niille ja syötteli leipää.
Mutta kun hänen piti mennä, saattoi Polle häntä veräjälle asti. Silloin otti Erkki Pollea kaulasta, ja tämä hirnua hörötti ystävällisesti päristäen sieramiaan.
»Polle», Erkki nieli itkuaan, »Polle, minä tulen takaisin keväällä.»
Se oli kummankin ainoa lohdutus.
Kun Erkki tuli sisään, oli äiti laittanut voileipiä ja maitoa valmiiksi ja vienyt Erkin huoneeseen. Hän tiesi, ettei Erkki nyt mielellään tapaisi toisia. Isä lueskeli sanomalehtiä, ja Helmi-sisko, tyyni, tasainen 18-vuotias — aivan toisenlainen kuin Erkki — askarteli keittiössä. Äiti otti käsityönsä ja istuutui Erkin viereen. Hänellä oli vielä paljon puhelemista pojallensa.
»Äiti, kyllä minä kirjoitan sinulle ahkeraan», sanoi Erkki miehekkäästi.
Hän tiesi, että äidillä oli ainakin yhtä ikävä kuin hänellä itsellään.
»Kiitos siitä! Sinun kirjeesi tulevatkin olemaan paras iloni. Muista vaan kertoa kaikesta, ikävistäsi yhtä hyvin kuin iloistasi.»
Erkki nyykäytti päätään.
»Luvuistasi tiedän sinun kyllä huolehtivan, mutta koeta myöskin tottua tovereihin. Ole aina ystävällinen ja iloinen ja auta heitä kaikessa, joka ei vain ole pahaa.»