»Ei minustakaan.» Eevi oikaisihe melkein loukkautuneena. »Me olemme jo niin monta monta vuotta yhdessä leikkineet, emmekä vielä ole tulleet tään suuremmiksi.»
»Ehkä se menee, kun tulen kouluun.»
»Niin, mutta minunhan täytyy jäädä tänne.» Eevi pani päänsä kallelleen ja oli surkean näköinen. Sitten lisäsi hän selitellen ja puoleksi ylpeillen: »kun ei ole muita lapsia, tulisi isälle ja äidille minua kovin ikävä, jos minä lähtisin. Mutta minä saan koti-opettajattaren ja lopuksi lähden vielä Helsinkiin oppimaan oikein hienoksi neidiksi.» Hän silitteli tyytyväisenä puhdasta esiliinaansa.
»Silloin olen minä ehkä ylioppilas.»
»Niin, sinä olet ylioppilas, ja minä hieno neiti!» Eevi taputti ihastuneena käsiään. »Mutta», lisäsi hän miettivästi, »tuletkohan sinä Erkki silloinkin minua katsomaan ja muistatko vielä?»
»Kyllähän minä sinua muistan, ja muistan metsää, virtaa ja tätä kaunista, kohisevaa koskeanne.» Erkin katse harhaili kauas avaruuteen.
Silloin kuului Maijan ääni. »Lapset hoi, joutukaa!»
Hevoset seisoivat jo portaiden edustalla, ja tohtorin väki teki lähtöä.
II.
Kesä läheni loppuansa, ja Erkin oli valmistauduttava kouluun. Äiti pani kaikki tavarat kuntoon, toi ne hänen huoneeseensa ja antoi sitten hänen itsensä järjestää ne matkakoppaan. Mutta kun äiti oli huoneesta lähtenyt, heittäytyi Erkki polvilleen, painoi päänsä kopan kantta vastaan ja itki. Vasta kun läheisestä huoneesta kuului askeleita, hypähti hän pystyyn, kuivasi kyyneleet poskiltaan ja pujahti ulos.