Eevi talon tyttärenä oli ylinnä nuorten piirissä. Hän tunsi tämän, ja se pani hänet koettamaan parastansa. Hänen silmänsä loistivat, ja puna oli poskille noussut. Iloisena ja herttaisena liikkui hän vieraiden keskuudessa. Pieni pilvi hänen onnensa taivaalla oli kuitenkin se, että Erkki oli kovin harvapuheinen ja aina vain pysytteli yksinänsä. Semmoinen oli hän Eevin ihmeeksi ja harmiksi ollut viime kesänäkin heti ylioppilaaksi tultuansa. Silloinhan jos koskaan olisi pitänyt olla iloinen ja kohtelias! — Eeviä oikein kiusasi tuommoinen.
Mutta myöhemmin sai hän hiukan hyvitystä, kun rekiretkeä puuhattaessa Erkki häntä läheni ystävällisesti kysyen: »No Eevi, ajammeko me nyt yhdessä, niinkuin ennen laskimme mäkeä?» Eevi kiitti tyytyväisenä, ja kun hetkisen kuluttua tuomarin poika pyysi häntä toverikseen, tunsi hän arvonsa suureksi kohteliaasti selittäessään että häntä oli jo pyydetty.
Puna nousi samassa poskille ja kauniina välkkyi hänen mielessään kuva tähtikirkkaasta illasta reessä Erkin rinnalla.
III.
Eevi oli heittänyt viime hyvästit Helsingille ja toveripiirilleen siellä. Hän oli palannut Soinamoon ja kävi nyt rippikoulua. Isä itse häntä opetti. Hänen mielensä oli omituisen levoton ja kaipaava. Hän tiesi nyt olevansa täysi-ikäinen. Lapsuudenaika oli ohi, ja elämä oli edessä. Hän olisi tahtonut iloita elämästä ja sen rikkaudesta, mutta todellisuudessa tunsi hän olevansa köyhä, joskin joskus unelmoi olevansa rikas.
Miksi ei hän iloinnut nyt, kuten ennen kumppaniensa seurassa? Miksi oli luonto ja hänen oma sydämensä niin kaihoa täynnä? Kaihoten huminoivat koivut Soinamon suuressa puistossa. Kaihoa kohisivat koskessa valkeat vaahdot. Ja kaihon kyynel päilyi kukkienkin kuvussa.
Mitä kaikki kaipaili, mitä hänen oma sydämensä?
Isä puhui rippikoulussa Jumalan rakkaudesta. Hän loi ihanteellisen kuvan elämästä, kuvan, jossa kaikki oli hyvää, kaunista ja rakastettavaa, ja ihmiset iloitsivat kuin kesäperhoset auringon lämpimässä valossa. Kaikki oli Jumalan tekoa ja kaikki oli kaunista, hyvää ja puhdasta, ihmisille iloksi luotu. —
Tämä kävi hyvin yhteen sen kanssa, jota Eevi halusi kuulla, mutta hänen mieleensä joskus hiipi kuitenkin epäilys siitä, oliko tämä ihanteellinen kuva tosi, ja oliko elämä todella pelkkää sopusointua ja onnen-unelmaa.
Aihetta näihin ajatuksiin antoivat hänelle etenkin ne vaikutukset, joita hän oli saanut Helsingissä. Hän oli kouluaikoinaan asunut ystävällisen, vanhan tädin luona, joka omisti ihmeellisen voiman vaikuttaa nuoriin. Hän otti osaa heidän rientoihinsa, heidän huveihinsa ja töihinsä, mutta samalla hän aina sekä sanoin että töin todisti siitä vakaumuksesta, joka kokonaan oli läpitunkenut hänet: että elämänyhteys Jumalan kanssa oli ainoa todellinen onni. —