Eeville oli tämä aluksi kovin outoa. Hän oli tosin kodissaan tottunut siihen, että puhuttiin Jumalasta, mutta ainoastaan elämän juhlallisina hetkinä. Niitä, jotka sitä muulloinkin tekivät, oli hän oppinut pitämään joko ulkokullattuina tai niin jäykkinä ja synkkinä, että häntä aivan peloitti. Mutta Hanna-täti oli toisenlainen. Hän oli iloinen, ystävällinen ja luonnollinen. Ja samanlaisia olivat hänen ystävänsäkin, sekä vanhemmat että nuoremmat, jotka silloin tällöin kävivät häntä tervehtimässä. He tuntuivat Eevistä sekä ihailtavilta että kadehdittavilta. Ei tarvinnut heidän pelätä kuolemaakaan. Tulipa se milloin tahansa oli se tervetullut. Ja se oli kuitenkin paras kaikesta, sillä kauhea oli tuo ajatus, että kuolema milloin tahansa aivan yht'äkkiä ja odottamatta saattoi kohdata.
Rippikouluopetus antoi Eeville aihetta uudelleen ajatella näitä asioita. Hän tuumaili ja mietti ja tuli siihen päätökseen, että hänkin tahtoisi olla noin onnellinen ja levollinen, tulipa elämä tai kuolema. Mutta tie tuohon onnelaan oli itsensäkieltäymyksen ja uhrautumisen tie, ja liian kolkolta tuntui kääntyä sille nyt, juuri kun elämä vast'ikään oli eteen auennut, kun paras nuoruuden aika oli käsissä.
Mitä Eevi näin itsekseen ajatteli, sitä ei hän uskonut kenellekään muulle, kirjoitti vain pitkiä kirjeitä Hanna-tädille ja sai pitkiä, sydämellisiä vastauksia. Täti kehoitti häntä puhumaan suoraan vanhemmille ja odottamaan, ellei hän vielä tahtoisi tehdä rippikoululupaustansa.
Parasta se kai olisi ollutkin, mutta Eeviltä puuttui siihen rohkeutta, osaksi haluakin. Puhuako vanhemmille ajatuksiansa, herättää isän hämmästystä ja äidin mielipahaa? Ei, ei, sitä hän ei voinut. Mitä vanhemmat sanoisivat siitä ja mitä muut ihmiset? Entä tuo viimeinen ratkaiseva askel pois lapsuudesta täysi-ikäisten joukkoon, sekin jäisi siten ottamatta.
Ei, hän ei voinut sitä tehdä. Olot häntä suorastaan pakoittivat. Kyllähän rakkaudesta rikas Jumala antaisi hänelle anteeksi, mitä hän rikkoi. Jos se rikos olikaan, ettei hän vielä voinut heittää kaikkia kauniita unelmiansa eikä kuitenkaan lupauksen teosta kokonaan peräytyäkään.
Eevi oli nyt lopettanut rippikoulunsa. Isä oli hänet vannottanut kotona omassa huoneessansa. Rakkaus tyttäreen oli voimaa ja sydämellisyyttä sanoille antanut. Rovasti oli puhunut lämpimästi elämän kevätajasta, sen iloista ja toiveista, hän oli puhunut keskikesän työpäivästä ja syksystä, joka kerran saapuu. Sitten kuvasi hän Jumalan rakkautta, sitä rakkautta, joka kautta elämän on valkeutena kaikilla meidän teillämme.
Keväisenä sateena virtasivat silloin Eevin kyyneleet. Hän itki Jumalan suurta rakkautta ja omaa kehnouttansa, itki elämän vakavuutta ja sen ihmeellistä suloa.
Näin hän kirkossakin itki seuraavana päivänä, kun hän vanhempiensa rinnalla astui ehtoollispöytään. Urut kaikuivat silloin niin kumman valtavasti, ja seurakunta veisasi: »Oi Jumalan karitsa, joka poisotat maailman synnit.»
Eevi oli ääneti koko ajan kotimatkalla. Tyytyväisenä, mutta melkein arastellen katseli hän kotona saamiansa kauniita lahjoja. Äidin antama sormus kimalteli kauniina hänen sormessaan, mutta kauan ei hän sitäkään uskaltanut katsoa, alkaisi vielä itseään ihailla ja sitä hän ei tahtonut. Hän tahtoi olla harras ainakin nyt tänä suurena juhlapäivänänsä.
Pöydällä Eevin huoneessa toisten lahjojen joukossa oli »Ljungblommor». Sen hän avasi ja luki runon »Nattvardsbarnen.» Sitten heittäytyi hän nyyhkien sohvalle, kätki kasvot käsiinsä ja toisti hiljaa: