»O Herre vi äro de svigtande rön,
Dem villorna jaga och böja,
Vi äro de gungande vågor i sjön,
Dem vindarna sänka och höja,
De fladdrande fläktar af tro och af bön,
Lätt rörde, men tröge att dröja.»
Illalla ei tullutkaan unta Eevin silmiin. Hänellä oli niin paljon ajateltavaa.
Nyt ei kukaan häntä enää lapseksi sanoisi. Se ajatus johtui ensimäiseksi mieleen ja toi tullessaan juhlallisen, melkein peloittavan tunteen.
»Jumalan johdolla aloita maailmanmatkasi», oli Hanna-täti kirjoittanut. Mutta taisiko hän toivoa Jumalan ohjausta elämässä, kun hän heikosti kuroitti toista kättänsä Jumalalle, toista kiihkeästi ojensi maallista onnea tavoitellen. »Joka minun perässäni tahtoo tulla, hän ottakoon ristinsä, kieltäköön itsensä ja seuratkoon minua.» — Sanat juolahtivat Eevin mieleen ja saivat hänen kyyneleensä uudelleen vuotamaan.
Hän itki hetken hillitsemättömästi. Mutta kun silmiä alkoi kirveltää, muisti hän miten paljon hän tänä päivänä oli itkenyt. Hänen silmäluomensa olivat varmaan paksut ja punaiset. Niistä taas johtui mieleen ajatus, että miltähän hän oli näyttänyt tänään kirkossa? Erkki vanhempineen ja melkein kaikki pappilan seurapiiriin kuuluvat olivat olleet siellä. Varmaan olivat he häntä tarkastaneet. — Uusi, musta puku oli sievä, mutta entä hänen kyyneleiset kasvonsa ja nuo punaiset silmät?
Kesken näitä ajatuksiansa Eevi säpsähti. Kuinka taisi hän semmoista ajatella, kuinka olla niin turhamainen tänä tärkeänä päivänä?
Taas tuli itku, ja siihen itkuunsa hän nukkui.
* * * * *
Jonkun aikaa näitten tapausten jälkeen oli Eevin mieli vielä levoton ja kaipaava. Hän kirjoitti ahkeraan Hanna-tädille ja luki usein Raamattuansa. Mutta vähitellen alkoivat nämä ajatukset haihtua hänen mielestänsä. Soinamossa kävi kesänaikana paljon vieraita, Eevi talon tyttärenä piti heille tavallisesti seuraa. Hän teki tehtävänsä ilolla ja oli huvitettu kaikista niistä »hienoista» ja »hauskoista» vieraista, jotka kävivät pappilaa ihailemassa. Mutta näiden ulkonaisten vaikutusten moninaisuus teki sen, ettei mikään päässyt häneen syventymään. Hänen sielunelämänsä oli jäänyt kuin perustusta vaille ja se mureni nyt hetken haihtuviin tunnelmiin ja haaveiluihin.
Yksin ollessaan oli hänen paras huvinsa harhailla kotimetsät ristiin rastiin. Unohtaen ajan jäi hän silloin usein kotikosken rannoille unelmoimaan. Hän katseli virran välkkyvää vettä ja sen kauniita kalliorantoja. Tuuli huminoi hänelle, ja koski kuohui. Luonto säesti sulavin sävelin hänen haaveilujansa.