Tämän rakkaan kodin helmassa, tässä kosken partaalla koivun alla hän istui, ja tuossa, tuota kapeaa metsäpolkua tulisi hän, tuo valkolakkinen, kookas nuorukainen. Hän lähenisi, ottaisi Eeviä kädestä ja sitten, sitten — — — Täällä kulkisivat he kahden kuiskaillen onnestansa, ja se olisi suuri, sanomaton, kaikkia ääriä vailla — —
Kun talvi tuli, loppuivat Eevin kävelyt koskenrannalle, ja hän sai tottua maalaiselämän hiljaisuuteen. Vieraita kävi nyt harvoin, eikä Eevillä ollut mitään erityistä työtäkään. Pitkät illat istui hän koruompeluksineen äitinsä seurassa, tahi jonkun romaanin ääressä omassa huoneessaan. Isää hän hyväili ja laski leikkiä hänen kanssaan. Äidin kanssa puheli hän jos jostakin, — omasta itsestään kuitenkaan ei mitään. Eihän äiti, tuo järkevä, kylmä äiti, voinut häntä käsittää. Hän vain huolestui tyttärensä tunteellisuudesta eikä tiennyt sille muuta neuvoa kuin valituksia ja nuhteita. Siksi Eevi yhä enemmän vieraantui äidistänsä.
Vuoden umpeen vierittyä oli suuria muutoksia tapahtunut Soinamon pappilassa. Rovasti Björk oli hakenut ja saanut paikan kaukana entisestä kodistansa. Itse muutti hän sinne jo toukokuussa, ruustinnan ja Eevin oli määrä tulla jälessä vasta kesäkuun keskipaikkeilla.
Eeville oli poismuutto kauniista Karjalasta suuri ja sanomaton suru. Hän oli Soinamossa viime aikoina ikävästä aivan sairas.
Kuinka voisikaan hän erota tästä rakkaasta kodistansa? Joka kivi, joka kanto, joka puu ja pensas täällä oli hänen ystävänsä. Soinamon joka sopukkaan liittyivät hänelle pyhät lapsuudenmuistot, vieläpä nuoruudenkin ensi unelmat. Kodilta ei voisi mikään muu paikka maan päällä tuntua. Luopua Soinamosta oli yhtä kuin riistää sydän omasta rinnastansa. Siitä hän oli varma.
Haihduttaakseen Eevin kiihkeätä surua kutsuivat vanhemmat Elsan hänelle seuraksi. Mutta surunsekaista oli yhdessäolon ilokin. Kesken innokkainta keskustelua saattoi Eevi nyyhkien heittäytyä ystävänsä kaulaan, eikä häntä mikään silloin tyynnyttänyt. Selityksiä ei hän tahtonut kuunnellakaan. »Tottua», »unohtaa», mitä se merkitsi? Ihmiset, jotka puhuivat sellaista, eivät ymmärtäneet, mitä hän tunsi.
»Kuss' aallot Laatokan vuoriin lyö, Kuss' Imatran innot raukes» — saneli Elsa Eeville heidän istuessaan yhdessä kosken partaalla. »Kuss' uurtaa vaaroja —.»
»Elsa, sinä et saa, minä en jaksa enää!» Eevi kätki kasvonsa Elsan syliin ja nyyhkytti.
»Älä nyt, Eevi rakas, tyynny vähän — —.»
»Tyynny, tyynny!» »Minä en jaksa tuota kuulla! Minä en voi!» Eevi polkaisi kiihkeästi jalallaan.