Poikanen oli nyt levännyt tarpeeksensa. Huolettomasti heitti hän toisen säärensä maantienpuoleiselta aidansivulta toiselle, hypähti maahan ja alkoi nelistää talolle päin. Perille tultuaan hän toimessaan levitteli havut pääkäytävän portaitten edustalle, kääntyi sitten kyökinpuolelle ja pisti täällä iloisesti lauluksi.
»Hyvä, että jouduit», huomautti kyökkipiika, joka läheisyydessä kiilloitteli kuparikattiloita. »Ruustinna aavistaa vieraita.»
»Kaikki kunnossa», vastasi poika reippaasti, tehden kunniaa.
»Kunpa olisi meilläkin noin iloiset päivät. Kelpaisipa olla!»
Poikanen oli hypännyt hajasäärin ratsastamaan portaitten läheisyydessä seisovan vesitynnörin selkään ja soitteli nyt iloisesti tynnörin kumahtelevaa kantta. »Paljon on mulla tavaraa, eikö totta? Yhtä paljon kuin pääskysillä tuolla katonräystäällä. Tekisikö mielenne vaihtaa, Miina?»
»Pidä sinä itse tavarasi! Mutta huolet minä kyllä vaihtaisin. Elämä täällä on ainaista raatamista, eikä sitä sittenkään osaa mieliksi olla.»
»Oho!»
»No, se on totta.»
Samassa tuli sisäpiika portaille. »Saapa nähdä tuleeko vieraita?
Ruustinna odottaa tohtorin väkeä.»
»No, jo tuon tietää kaikesta hääläämisestä, ilmankos kävi taas kaikki nurkat nuuskimassa!»