Sill'aikaa, kun vastatulleet valmistautuivat kirkkoreilaan, pitivät toiset hauskaa odotellessaan jumalanpalveluksen alkamista. Pitäjäntuvan edustalla kuljeksivat miehet pienissä parvissa tupakoiden, keskustellen ja leikkiä laskien. Vaimoväki keräytyi tiheämpiin ryhmiin, joissa kävi aika säplätys, sillä uutisia oli paljon ja tärkeitä.
Puhelus selveni pian, että oli erityinen syy entisten lisäksi, joka tänään oli koonnut väkeä kirkolle. Pastori Heikki Salon, pitäjän oman kasvatin, piti tänään saarnata kotikirkossa. Hän oli vanhan suntion poika, kirkon juurella syntynyt ja kasvanut, tuttu kaikille pitäjäläisille. Vaimoväki valmistihe saarnaan hartaasti läpikäyden kaikki hänen elämänsä vaiheet. Eräs eukoista kertoi hänen syntymästään ja kaikista siihen kuuluvista seikoista. Toinen kuvasi tarkkaan ristiäiset. Sitten seurasivat Heikin lapsuuden leikit, hänen ensi askeleensa opin tiellä kansakoulussa, lähtö lähimpään lyseoon ja lopuksi rippikoulu, — jonka johdosta muijat kyllä muistivat mainita, oliko heidän poikansa pastorin kanssa saman vuoden rippilapsia.
Nyt helähtivät kirkon kellot soimaan. Värähtäen kaikui ääni kautta seudun, yli välkkyvien vesien aina toiselle rannalle, josta hiljainen kaiku sen takaisin kantoi.
Väki vetäytyi hautausmaalle, missä papit ruumiita siunasivat.
Hautaus oli päättynyt, samoin rippisaarna ja alttaripalvelus. Seurakunta veisasi nyt saarnavirttä, nuorelle ensikertalaiselle, veisasi voimakkaasti, joskin katseet tuon tuostakin uteliaina kääntyivät sakariston ovelle.
Liikutuksesta vapisevin käsin aukaisi vanha suntio oven pojallensa. Hän astui hitaasti ylös saarnastuoliin, katsoi suoraan, vakava, melkein ankara ilme kasvoillaan seurakuntaan ja polvistui.
Rukouksen jälkeen alkoi saarna. Sen ensi sanat jo osoittivat että se oli toista maata kuin vanhan rovastin ja sävyisän kappalaisen puheet. Mutta moni joukossa tunsi pettyvänsä, sillä toisenlaista he olivat odottaneet nuorelta ensikertalaiselta.
Puhuja ei maininnut sanaakaan omista tunteistaan, ei syntymäseudustansa eikä päivän merkityksestä. Hänen puheestaan puuttui kokonaan runollisia kaunistuksia, mutta voimaa ja pontevuutta siinä oli.
»Ellei teidän vanhurskautenne ole paljoa enempi kuin kirjanoppineiden ja fariseusten, ette ikinä taida taivaan valtakuntaan sisälle tulla», oli tekstinä pastorilla. Ja siitä sai kukin osansa. Rikkaat kuulivat ylpeydestään ja ahneudestaan, köyhät tyytymättömyydestään, nuoret turhamaisuudestaan. Vaimoväki sai kuulla juoruistaan, miehet kiroilemisesta ja juoppoudesta, joten lopulta kukin pelokkaana odotti omaa vuoroansa. Pastori puhui kuin jok'ainoalle erikseen.
Saarna läheni jo loppuansa. Silloin vaikeni puhuja hetkeksi. Hetken värähteli hänen äänensä hellänä, kun hän jatkoi: »Rakkaat sanankuulijat, te kotipitäjäni asukkaat! Olen teille tänään nuorille ja vanhoille, köyhille ja rikkaille julistanut Jumalan totuutta. Te olette kaikki minulle tutut ja rakkaat, ja juuri siksi julistan minä teille totuuden peittelemättä. Ei ole olemassa kuin kaksi tietä: toinen elämän, toinen kuoleman. Kaita on elämän tie. Ihmiset kyllä usein tahtovat sitä leventää. He tahtovat ottaa Jumalan tahdon ja oman tahdon oppaaksensa, mutta siten eivät he ikinä elämään saavu. Ei ole sillä hyvä, että sunnuntaina käymme kirkossa ja olemme hartaita. Meidän täytyy jokapäiväisessä elämässämme Kristuksen askeleita seurata. Te kuulitte: 'Ellei teidän vanhurskautenne ole paljoa enempi kuin kirjanoppineiden ja fariseusten, ette ikinä taida elämään sisälle tulla.' Sentähden 'tänään, kun te kuulette Herran äänen, älkää paaduttako sydämiänne. Pahantekijä hyljätköön tiensä ja syntinen ajatuksensa ja kääntyköön Herran tykö, sillä hänellä on paljon anteeksiantamusta.' — Yhtykäämme rukoilemaan, että jok'ainoa meistä hyljäisi kadotuksen tien ja kääntyisi Herraa palvelemaan hengessä ja totuudessa.» — —