Polttavina kipinöinä olivat sanat Heikki Salon ensi saarnasta singahtaneet monen sydämeen. Ne olivat herättäneet huomiota ja levottomuutta, joka yhä suureni, kun nuhdesaarna sunnuntai toisensa perään uudistui. Huomiota oli nuori saarnamies kaikkialla herättänyt, mutta itse ei hän sitä huomannut. Uutterana ja hiljaisena jatkoi hän työtään. Milloin hänellä vapaahetkiä oli, käytti hän ne tutustuakseen seurakuntalaisiinsa. Hän tahtoi tuntea niitä, joiden hyväksi teki työtä, kansaa etenkin. Siksi kävi hän kaikki talot ja torpat ja oli niissä kuin kotonansa. Mutta jos hänen joskus oli rovastin perheen kanssa lähdettävä pitäjän säätyläisten luo, oli hän ujo ja hiljainen. Arkana kuin metsän lintu liikkui hän korkeitten kartanoissa. Ainoastaan harvoin hän siellä lapsellista leikkiään laski, ja voima, mikä hänessä saarnastuolissa ilmeni, oli kuin kadonnut. Mutta olipa hän seurassa missä tahansa, jos tuli puheeksi vakaumus ja periaatteet, silloin katosi hänestä kaikki arkuus, omituinen valo välähti katseesta, ja suoraan, haikailematta, jopa jyrkästi lausui hän ajatuksensa, pontevasti painaen luiset kätensä polvelleen kuin sanojensa vahvistukseksi.
Kotona rovastilassa oli hän tavallisesti harvapuheinen ja ujo. Hän tunsi vaistomaisesti, ettei hän ympäristöönsä sopinut. Rovastille ja ruustinnalle hän osoitti palvelevaista kunnioitusta, Eeviä hän karttoi. Tuo turhamainen muotinukke nauroi tietysti yksinkertaiselle pappismiehelle. Parasta oli pysyä loitolla.
Mutta eräänä päivänä yhtyi hän tahtomattaan Eeviin. Eevi oli ollut kävelemässä ja oli kotimatkalla, kun tien risteyksessä tapasi pastorin.
»Meillä taitaa olla sama matka?»
»Niinpä taitaa olla, pappilaan minäkin menen. Kävin postissa.»
Pastori oli juuri saanut kirjeen vanhemmiltaan, ja mieli oli lämminnyt heidän rakkaudestaan. Eevi alkoi kysellä heistä ja pastori kertoi:
»Te tiedätte, neiti Björk, että olen kansanlapsi. Köyhän matalassa majassa olen kasvanut. Eivät vanhempani ole hienoa väkeä, mutta rakkautta on heidän rinnassaan yhtä paljon kuin ylhäistenkin vanhempien povessa.» —
Eevin lämmin, osaaottavainen katse kehoitti pastoria jatkamaan, ja niin kertoi hän vanhemmistaan ja lapsuutensa ajasta, innostui puhuessaan huomaamattaan ja kertoi vapaasti kuin itsekseen, reippaasti ja luonnonomaisesti, kertoi, miten hän pienenä isän kanssa oli peltoja raivannut — isä väänsi kantoja, hän poimi pois kiviä — miten hän Mielikkiä ja Punikkia paimentaessaan oli heille latinaa lukenut ja miten hän ylioppilaaksi tultuaan oli lähikaupungista kävellyt kotiin. Hän olisi päässyt sisään asti kenenkään huomaamatta, ellei portti olisi narahtanut ja äiti samassa vastaan rientänyt.
»Miten onnelliset vanhempanne silloin mahtoivat olla!» Eevi loi suuret sinisilmänsä pastoriin, ja heidän katseensa kohtasivat toisensa ensi kertaa osottaen sisäistä ymmärtämistä.
»Minä käsitän heitä», jatkoi Eevi hetkisen kuluttua, »ja käsitän teitäkin. Minullakin on ollut lapsuus-koti, kaunis, ihana ja unohtumaton. Minä tiedän, ettei loistavinkaan komeus vedä vertoja lapsuuden kodille.»