Eevi oli liikutettu, ja hänen äänensä värähteli. Pastori ja hän olivat nyt jo etehisessä ja siitä he erosivat kumpikin tahollensa, mutta molempien mieliin jätti tämä tapaus pysyvän jäljen.
»Hänellä näkyy olevan hyvä sydän», ajatteli Heikki, »kenties vain kasvatus on tehnyt hänet turhamaiseksi. Eihän ihminen tiedä, mitä toisen mielessä liikkuu.»
»Hän on hellätunteinen ja runollinen sielu», ajatteli Eevi. »Nyt näin sen. Sain luoda ensi silmäyksen siihen kauniiseen, salaperäiseen maailmaan, joka hänen povessaan piilee.» Eevin mielestä katosi kokonaan ankaran pappismiehen kuva. Hän näki vain nuorukaisen, joka loistavin, katsein kertoi köyhistä vanhemmistaan ja lapsuutensa kodista.
Jo ennen tätä tapausta oli Eevin alkuperäinen ajatus pastorista vähitellen muuttunut. Täytyihän pastoria suuresti kunnioittaa, se oli myönnettävä. Hän oli kelpo mies eikä suinkaan aivan jokapäiväinen. Voimakkaasti hän saarnasi, ja voimaa ilmeni koko hänen hennossa olennossaan. Kaikkialla pitäjällä hänestä hyvää puhuttiin, häntä melkein ihailtiin. Mutta kotona oli hän aina jäykkä ja kylmä. Ei ollut helppo lähelle päästä.
Sitä enemmän mahtoi hänessä olla, jota hän itseensä sulki, ajatteli Eevi, ja tämä häntä kannusti voittamaan pastorin ystävyyttä. Heidän ensimmäisen yhteisen kävelynsä jälkeen tulikin tutustuminen helpommaksi, sillä pastori ei sen jälkeen enää Eevin seuraa karttanut. Hän näkyi päinvastoin mielelläänkin keskustelevan hänen kanssaan, milloin tilaisuus siihen etsimättä tarjoutui.
»Saanko kysyä, mitä te luette», sanoi hän eräänä päivänä tavatessaan
Eevin kirja kädessä puutarhassa.
»Luen äsken ilmestynyttä runokokoelmaa», vastasi Eevi laskien kirjan penkille. »Rakastatteko te runoutta?»
»En, sillä minä en sitä tunne.»
»Ettekö ensinkään?» Eevi näytti surkean pettyneeltä.
»Tuskin ensinkään.»