»Mitä poikani miettii», kuului samassa tohtorinnan iloinen ääni.
»Parhaaseen aikaan tulitkin, äiti. Auta minua nyt niinkuin usein ennen!» Hän tarttui äidin käteen ja he asettuivat turvepenkille kukkivien pihlajien juurelle.
»Kesämatkasiko taas on mielessäsi?»
Erkki nyykäytti päätään.
»Miksi tuottaa se sinulle niin paljon tuumailemista? Onhan asia aivan yksinkertainen.»
»Eipä niinkään! Ei haluta lähteä maata kiertämään ja laiskanpäiviä pitämään tietämättä ensinkään mihin pyrkii, vaikka jo on tämän ikäinen.»
»No, mutta Erkki, älä nyt ole lapsellinen.» Tohtorinna hymyili. »Olet valmiiksi vihitty maisteri, ja siinä on ensi askel. Tähän asti olet pannut koko nuoruutesi opintoihin. Nyt tarvitset lepoa ja virkistystä. Lähde Suomea kiertämään. Opi tuntemaan maatasi ja kansaasi, luontoa ja ihmiselämää. Voimia ja kokemuksia koottuasi voit paremmin päättää mille alalle antautuisit.»
Erkki oli hetkisen ääneti. Alakuloisuus, melkeinpä raskasmielisyys kuvastui hänen kauniilla kasvoillansa, kun hän vihdoin jatkoi: »Äiti, sinä tunnet minut ja tiedät kaikki, sinä tiedät, että minä oikeastaan pelkään lähteä ulos elämään.»
Tohtorinna katsoi kysyvästi poikaansa.
»Niin, minä pelkään», jatkoi Erkki, »sillä elämänihanne on edessäni suurena ja pyhänä, mutta todellisuus on sen kanssa mitä kauheimmassa ristiriidassa. Ei ole sopusointua olevaisuuden ja ihanteen välillä, ei kerrassaan missään. Räikein ristiriita kohtaa kaikkialla. Olen etsinyt parempaa niiden joukosta, jotka mennyttä aikaa ylistävät — samoin nykyaikaa ihailevien joukosta, yhtä turhaa kaikki. Ihmiset tunkeutuvat kilvan esiin omaa onnea tavoitellen. Ei siinä katsota, poljetaanko lähimmäisen onnea jalkoihin, ei oikeutta, ei ihannetta. Ja tämä ihmiskunta, sekö on Jumalan kuvaksi luotu? Oman itsekkäisyytensä orja se on, ei muuta.» Hänen äänensä värähteli katkerana.