»Mutta, Erkki, sinä et aina ole ajatellut näin. Muistatko miten elämänhaluinen ja innostunut olit viime aikoina koulussa? Ujo ja arka olit kun ensin tulit toverien joukkoon, ja kauan pysyit erilläsi heistä, mutta sitte aloit ymmärtää heitä. Nuoruuden ilo oli elpyä rinnassasi ja —»
»Niin, äiti, se oli elpyä, mutta sitä katkerampaa oli pettymys. Toverini ja minä, meidän piti lähteä ulos elämään Suomen ja suurten aatteiden palvelukseen. Meidän piti yhtenä miehenä, käsikädessä astua totuuden puolesta taistelemaan. Mutta miten kävi? Me astuimme eri teitä kukin oman onnensa hyväksi pyrkimään ja ponnistelemaan. Mikä suurta, mikä totta ja jaloa, sitä piti harrastaa, sen puolesta innostua ja sen hyväksi jotain tehdäkin — lähinnä omaa etua — Ja entä se elämänihanne, miten kävi sen? Se oli nähtävästi liian korkealle asetettu. Se oli saatava lähemmä, jotta sen vaivatta saavuttaisi, tahi pahimmassa tapauksessa oli se — unohdettava. Semmoista on elämä, äiti.»
Hän vaikeni. »Äiti», lisäsi hän sitten vitkalleen, »minä pelkään lähteä uusia kokemuksia ja uusia pettymyksiä kohden.»
Tohtorinna oli hetken ääneti, kuin miettien mitä vastaisi. Sitten sanoi hän hiljaa ja lempeästi: »En luule että sinä tahdot olla ihanteillesi uskoton, olivatpa toiset mitä tahansa. Tahdot pikemmin auttaa muitakin uskollisuuteen. Eikö niin? Mutta luuletko sillä parantavasi elämää, että ristissäkäsin jäät suremaan sen pahuutta? Paras olisi silloin sulkeutua luostarikammioihin, vai mitä?»
Erkki pudisti päätään, ja tohtorinna jatkoi: »Jos todella tahdot lähimmäistäsi auttaa, täytyy sinun tuntea ja ymmärtää heitä. Siis reippautta, Erkki! Reppu selkään, ja lähde kiireesti matkalle!»
»Oh, sinua äiti, millainen olet!»
»Niin, niin! Mutta», jatkoi tohtorinna vakavammin, »kaksi neuvoa annan sinulle eväiksi: muista, miten suuri on pahuuden valta ja miten heikko ihminen itsessään. Silloin et tuomitse. Silloin rakastat ja säälit. Mutta muista myöskin, että Jumalan voima ja rakkaus ovat pimeyden valtoja voimallisemmat. Ne estävät meitä epätoivoon joutumasta.»
Tohtorinna oli noussut seisomaan ja laski nyt kätensä Erkin olalle. »Lopuksi», lisäsi hän leikillisesti, »toivon sinulle parempaa seuraa kuin vanha äitisi. Toivon, että näkisit nuorten reippain ja puhtain mielin käyvän elämää kohden. Nyt matkalle, mars!»
»Täytynee sinua totella vielä näin vanhoilla päivilläänkin», sanoi Erkki hymyillen ja kääntyi äitinsä rinnalla astumaan kartanolle päin.
Saamaansa neuvoa noudattaen oli Erkki matkalle lähtenyt. Milloin oli hän kulkenut soutajana suurissa kirkkoveneissä, milloin astellut yksin tuntemattomia teitä tahi päässyt rattaille jonkun ystävällisen ukon rinnalle. Hän oli päivettynyt ja reipastunut. Hänen synkkämieliset ajatuksensa olivat kuin tuulen hajoittamat. Hän oli päättänyt unohtaa kaikki elämän ongelmat ja vain olla ja elellä.