Kun hänellä ei ollut mitään erityistä päämäärää, järjesti hän matkansa miten kulloinkin halutti. Missä mieli teki viipyä, siellä hän viipyi. Yönsä vietti hän usein jossakin heinäladossa tai aitan parvekkeella, jossa nuoret, vastatehdyt koivuvastat katon rajassa levittivät metsän tuoksua, ja jonka suurista seinänraoista päivän ensi säteet pääsivät häntä herättämään. Taloissa, joissa hän mieltyi olemaan, pyrki hän talonväen mukana pelloille ja niityille, siellä ottaen osaa heidän työhönsä ja tutustuen heidän tapoihinsa. Täten kulki hän paikasta toiseen. Hän oppi tuntemaan hitaat, hyväsydämiset hämäläiset, sukkelasuiset savolaiset ja kansan Pohjan perillä, tuon suoraluontoisen, luotettavan ja jäykän. Hän näki eri vivahduksia heidän luonteistansa, mutta kaikkialla saman perussäveleen: sitkeyden, jolla ei vertaistansa, joka voi taipua, mutta ei taittua, mukautua, mutta ei koskaan muuksi muuttua. Iloiten ja toivoen sanoi hän kerta toisensa jälkeen itselleen, että jos Suomen kansa saisi kasvaa sivistyksessä, — ei ainoastaan ulkonaisessa, — vaan sydämen sisäisessä sivistyksessä, jos se uskonnollisuus, joka nyt monella oli ainoastaan isäin perintönä, muuttuisi jokaisen itsekohtaiseksi vakaumukseksi ja hänen elämänsä ojennusnuoraksi, ei voisi mikään tätä kansaa kukistaa. Se olisi voittamaton niinkuin muinoin sankari Saarijärven salomailla.
Erkki oli nyt paluumatkalla ja oli joutunut pohjois-Savoon, lähelle I:n kaupunkia. Hänellä oli täällä kandidaattitoveri, joka usein oli häntä luokseen pyytänyt, ja hän alkoi miettiä, mennäkö ehken tervehtimään.
Häntä ei kuitenkaan haluttanut lähteä juuri nyt, kun oli ilta, vieläpä erittäin kaunis kesäinen ilta.
Hän heittäytyi pitkäkseen päivänpaisteiselle mäenrinteelle, tuoksuvan kanervikon keskelle ja valitsi vihertävän mättään itselleen päänaluseksi.
Elokuun ilta oli mitä ihanin. Sinertävänä kaartui taivaankansi. Mäntymetsä tuoksui ja tarinoi. Etäisyydestä kuului lehmänkellojen kalke, johon sekottui paimentyttöjen iloinen hoilotus, kun he ajoivat karjaa kotiin.
Kesä-illan tenhoava tunnelma valtasi Erkin kokonaan. Hän unohti kaiken muun, kuunnellen ainoastaan luonnon suurta, sävelrikasta laulua.
Hän oli maannut tässä jo kauan, kun äkkiä säpsähti kuullessaan läheisyydestä iloisia ihmisääniä, jotka kuin väkipakolla palauttivat hänet todellisuuteen.
Erkkiä harmitti. Hän ei huolinut nousta, ajatteli vain, että ehk'eivät tulijat häntä huomaa. Menkööt ohi. Ja he menivätkin, mutta hyvin hitaasti. Kaiketi poimivat he marjoja mennessään, ajatteli Erkki, mutta ei uskaltanut päätään nostaa katsoakseen.
Hän luuli heidän jo edemmäksikin ehtineen, kun äkkiä kirkas, soinnukas sävel kajahti ilmoille: »Ken sävel kiitävä, kirkas sa, Mi täytät lehdot ja rannat?» Kahteen kertaan toisti laulaja:
»Käy, sydän kärsivä, sovinnon
Ja soinnun kevät tääll' antaa!
Oi, Luojan laupeus on loputon
Ja rakkaus vailla on rantaa!
Kuin taivas sees, meret siniset!
Kuin meidät, kalpeat kukkaset,
Maa kaunis, vehreä kantaa!