Maa laaja vehryt ja vapaa on,
Vaikk' kyllä pakkoa kohtaa,
Ja köyhä Suomemme, kullaton,
Se suurna, sulona hohtaa;
Tääll' laulu ilosta säihkyy niin,
Vaan haikeutt' utuista unelmiin
Myös kevään kerkeys johtaa.»
Sanat tulla värähtivät sydämen syvimmästä.
Erkki oli kuin lumottu. Laulu oli sopivin selitys kauneudelle, jota hän juuri oli ihaillut. Semmoistahan oli Suomen laulu ja Suomen luonto, semmoista ilo täällä elämän kevätpäivinäkin. Surunsekaisuutta oli siinä paljon, tuota »haikeutta utuista», jota unelmiin aina »kevään kerkeys johtaa.» —
Entä tuo soinnukas, viehättävä ääni, miten erinomaisesti ja sydämeen käyvästi se oli tunnelman tulkinnut! Erkki ei voinut sitä mielestään haihduttaa. —
Alkoi vähitellen hämärtää, ja Erkin täytyi vihdoin etsiä itselleen yösijaa lähimmästä talosta, mutta koko illan, vieläpä unessakin kaikui hänen korvissaan: »Käy, sydän kärsivä, sovinnon ja soinnun kevät tääll' antaa!»
Seuraavana aamuna hyvissä ajoin laittautui Erkki astumaan kaupunkia kohden. Hänessä oli yht'äkkiä herännyt halu päästä tutustumaan tuohon pikku kaupunkiin ja sen asukkaisiin.
Eilisillan kohtausta mietiskellen asteli hän I:n katuja etsien toverinsa, maisteri Saarion asuntoa. Tuossa se varmaan olikin, vanhanaikuinen talo taitettuine kattoineen ja suuri puutarha edustalla.
Hän astui pihaan. Talo näytti tyhjältä, ja hän aikoi jo pettyneenä kääntyä pois, kun porttikäytävässä huomasi tulijoita.
»Erkki! Mutta sepä jotain!» Ääni oli maisteri Saarion.
»Kas vaan, no päivää, Kaarlo!»