»Päivää, päivää ja tervetuloa! Saanko esittää: sisareni, maisteri Selmer. — Sinä tulet tietysti kanssamme Tähtiniemelle. Me asumme maalla, vaikka tämä on kaupunkitalomme ja lasten koulukortteeri.»
Erkki vähän esteli, mutta Kaarlo ei ottanut sitä kuullakseenkaan, joudutti vain matkalle, otti hevosen pihamaalta, pisti sen valjaisiin, ja niin sitä lähdettiin.
Erkki oli kuullessaan ensi sanoja Aunen huulilta säpsähtänyt. Ääni tuntui omituisen tutulta. Eivät he kuitenkaan koskaan ennen olleet tavanneet. Vaan olisikohan Erkki sittenkin jossain kuullut —?
»Kas tuolla näkyy jo Tähtiniemi.» Kaarlo osotti piiskan varrella metsästä pilkistävää talon nurkkaa.
»Honkain keskellä mökkini seisoo, saatatte sanoa», huomautti Erkki
Auneen kääntyen.
»Niin», vastasi hän »ja lisään vielä: 'omanpa henkeni kieltä ne puhuu, honkien humina ja luonto muu.' Luonto täällä on todella miltei läheisin ystäväni. Voittehan arvata, miten tutuksi kaikki tulee, kun lähes kaksikymmentä vuotta on asunut samassa paikassa, kesät, talvet, vuodet umpeen, seuraten luonnon kehitystä.»
»Oletteko haaveilija?»
Aune heläytti iloisen naurun. »Onko luonnonihailija aina haaveilija?»
»Eikö se ainakin ole hyvin tavallista.»
»Luuletteko todella? Ajatelkaapa talviamme, miten ne reipastuttavat. Ne vaativat työhön ja toimintaan. Ja entä syksymme sitten, miten ovatkaan täynnä syvällistä tunnetta, joka antaa ajattelemisen ja mietiskelyn aihetta.