»Mutta keväämme ja valoisat kesä-yömme, ne ainakin ovat omiansa kehittämään haaveilijoita. Eikö totta?»
»No, olkoon menneeksi, sen voin myöntää.» Aune nauroi iloisesti.
Samassa pysähtyi hevonen vanhan totutun tavan mukaan. Kaarlo heitti ohjakset Aunelle ja meni porttia avaamaan. »Tässä alkaa Tähtiniemen tie. Tämä kannas on ainoa, joka nientämme yhdistää mannermaahan. Eikö se ole kaunis, tämä siimekäs koivukujamme?»
»Hyvin kaunis», myönsi Erkki, joka juuri itsekseen ihaili koivujen tavattoman kauniita muotoja.
»Koivumme ovat saaneet kehittyä vapaudessaan ja avaralla alalla», huomautti Kaarlo.
»Näette siis niissä tuloksen hyvän hoidon ja vapaan kehityksen yhteisvaikutuksesta», lisäsi Aune.
»Kaunis tulos todella. Onko teillä täällä enemmänkin saman vaikutuksen tuloksia?»
»Päättäkää itse. Nyt olemme perillä.» Ja samassa hyppäsi Aune ketterästi rattailta maahan.
Tähtiniemi olisi vähällä ansainnut saaren nimen. Kapeaa kannasta lukuunottamatta ympäröi vesi sitä joka taholta. Asuinrakennuksesta vasemmalla oli talouspuutarha marjapensainensa ja ruokakasveineen, oikealla oli hauska, pieni koivikkometsä. Näiden molempien välillä, vastapäätä pihamaata, rakennuksen vastakkaisella puolella oli kasvitarha. Ylt'ympäri, minnepäin kääntyikin, kuului laineiden loiske, kun ne milloin hyrskyävinä lakkapäinä, milloin hiljaisina ja leikkisästi rantakiviä huuhtelivat.
Itse rakennus oli vanha, yksikerroksinen puutalo. Mutta huoneet olivat korkeat ja valoisat. Henkevyyttä ja kodikkuutta oli Tähtiniemellä joka sopessa. Omituinen levollinen onnentunne valtasikin Erkin kohta ensi hetkenä. Hän ei pyrkinyt tätä tunnetta itselleen selvittämään. Hän vain nautti täysin määrin.