Varhain seuraavana aamuna, Kaarlon vielä nukkuessa, lähti Erkki ulos puutarhaan kävelemään. Silloin kuuli hän sisältä laulua. Hän läheni ovea ja astui saliin. Aune istui soittokoneen ääressä.
»Jatkakaa, neiti Saario», pyysi Erkki, kun huomasi Aunen aikovan lopettaa. Ja Aune jatkoi:
»Käy, sydän kärsivä, sovinnon
Ja soinnun kevät tääll' antaa!»
Tuossa se siis oli tuo tuttu ääni!
Erkki oli jo kysyä, missä Aune edellisenä iltana oli ollut ja minne menossa, mutta malttoi hän mielensä. Mitä hän sillä tiedolla teki, ja miksi ilmaista, että laulu häneen oli tehnyt unohtumattoman vaikutuksen? Sehän oli hänen yksityinen asiansa, jota hän ei tahtonut toisille uskoa.
Ihmeellistä muuten miten sydämeenkäyvä tuo laulu oli. Taaskin valtasi se Erkin kokonaan. Siinä oli iloista luottamusta, mutta samalla surumielisyyttä äärettömän paljon.
Ne synkät ajatukset, joita Erkki matkalla oli luotaan karkoittanut, valtasivat hänet äkkiä väkirynnäköllä. Hän ei voinut niitä vastustaa. »Neiti Saario», sanoi hän hiljaa, kun Aune oli lopettanut, »se oli kaunista mutta totta tuo, jota lauloitte.»
»Niin, eikö ole? Siinä on iloa ja surua niinkuin elämässäkin, on sopusointua ennen kaikkea.»
»Vai on elämä teistä sopusointuista?» Erkki hymähti katkerasti.
»Ei vielä, mutta sopusointu on sen päämääränä. Se on kaunis kangastava tulevaisuustoivomme, joka nyt jo lieventää elämän epäsoinnut.»