»Ja siinä toivossa te voitte leikkiä laskea ja hymyillä koko ikänne, niinkö?»
»Ei aivan niinkään. Voin minä joskus olla vakavakin.» Hän hymyili taaskin.
»Siltäpä näyttää!»
»Maisteri Selmer», Aune katsoi häntä vakavana silmiin, »te olette ivallinen, mutta tällä kertaa syyttä. Luulen ymmärtäväni jotain elämän vakavuudesta, mutta juuri siksi ovat minusta mielensopusointu ja ilo niin suuriarvoiset. Elämässä on paljo suruja, on suuria ja sydäntäsärkeviä, siksi täytyy meidän olla iloiset.»
»Se on logiikkaa se! Sydämettömyyttä on se ennemmin.»
»Ei», sanoi Aune vakavasti, »se riippuu siitä millaista ilomme on. Löytyy tosin itsekästä, ajattelematonta ja muita unohtavaa iloa, mutta löytyy toisenkinlaista. Oli kerran pieni tyttö, joka tahtoi kerätä päivänsäteitä pussiin lähettääkseen niille, jotka eivät saaneet nähdä aurinkoa koko talvena. Ei hän tainnut niitä paljoakaan säkkiinsä saada, mutta hyödytöntä ei hänen työnsä silti ollut, sillä hän muuttui itse päivänsäteeksi koko ympäristöllensä. Niin mekin voimme muuttua, jos oikealla tavalla otamme iloista vaaria.» Aunen silmät säteilivät, kun hän loi ne Erkkiin. »Ettekö luule, että voimme, jos meillä vaan on uskoa ja luottamusta Jumalaan?»
»Siinäpä se tuli. Minä arvasin, että teillä oli tuo perustus.»
»Eikö teillä sitten ole», aikoi Aune kysyä, mutta ujous esti häntä.
Hetkisen kuluttua rohkaisi hän kuitenkin mieltään ja kysyi luottavasti:
»Ajatteletteko te sitten toisin?»
»Oikeastaan en. En tosin voi sanoa, että olen säilyttänyt lapsuuteni uskon, sitä lie harva tehnyt. Olen minäkin epäillyt ja taistellut, mutta olen kodissani nähnyt siksi paljon todellista kristillisyyttä, etteivät epäilykset ole minussa pysyvää sijaa saaneet.»
»Oi, silloin te kyllä tulette onnelliseksi!» Se totinen ilme, joka hetkisen oli kuvastunut Aunen kasvoilla, katosi ja silmät saivat taas säteilemään.