Läheisestä huoneesta kuului askelia, eikä Erkki tahtonut puhelua jatkaa. Katsoen Aunea silmiin syvälle kuin sielun pohjaan, lisäsi hän vain hiljaa: »Neiti Saario, te muistutatte äitiäni, ja se on korkein kiitos, jonka voin antaa.»
VII.
Eevi oli kuin huumauksessa. Hän ei tietänyt elikö hän todellisuudessa, vai oliko se unelmaa kaikki? He olivat kihloissa, Heikki ja hän. Ja niin äkkiä oli se käynyt!
Hän vajoutui yhä enemmän sitä selvittelemään itselleen, yhä uudelleen ja uudelleen muistellen, miten hän oikeastaan oli onnensa saavuttanut.
Hän oli aina tuosta ensi kävelyretkestä saakka huomannut melkoisen muutoksen tunteissaan Heikkiä kohtaan. Joka kerran kun hän pitäjällä kuuli kiitosta hänestä, kuuli, miten hartaasti häntä siellä ihailtiin, tunsi hän tuon muutoksen suurenemistaan suurenevan. Eipä ollutkaan Heikki ainoastaan ankara pappismies, joksi Eevi alussa häntä oli luullut. Hän oli tosin itsekieltäymyksessä sankari ja saarnoissaan papeista parhain, mutta hänellä oli myöskin tavallisia inhimillisiä tunteita, vieläpä tulisia ja voimakkaita. Hän oli köyhästä kodista, köyhien vanhempien ainoa ilo. Vaikeudet voittaen oli hän pienestä pitäen opin tiellä eteenpäin ponnistellut. Lujasti oli hän tehnyt työtä, lujana kestänyt kiusaukset ja vastoinkäymiset. Hän oli jo nuorena karaistunut elämän kovassa koulussa, mutta tunteittensa lämmön oli hän siltä säilyttänyt. Hänen suhteensa vanhempiinsa oli liikuttavan hellä. Se oli kerrassaan ihanteellinen Eevin mielestä eikä hän muuta sen hartaammin halunnut kuin saada heihin tutustua, heitä rakastaa ja — ja — — — tyttärenä heidän luokseen tulla.
Oi, miten hän heitä palvelisi, rakastaisi ja kunnioittaisi, Heikin vanhempia!
Kaunis oli se kuva, jonka Eevi itselleen Heikistä loi, ja yhä kiihkeämmäksi kävi hänen rakkautensa. Yksi ainoa ajatus oli hänellä selvänä, yksi ainoa tunne häntä hallitsi. Se oli rakkaus.
Missä oli Heikki? Mitä hän teki? Ja milloin he taas tapaisivat? Se oli
Eevin ainainen ajatus.
Heikkikin oli vähitellen alkanut etsiä Eevin seuraa. Tilaisuutta yhdessä-oloon tarjoutuikin usein pitkän, hiljaisen talven kuluessa. Tavallisesti he silloin keskustelivat hengellisistä asioista, tai kertoi Heikki Eeville holhokeistaan pitäjällä, köyhistä ja sairaista. Hän teki nämä kaikki heidän yhteisiksi ystävikseen ja hän iloitsi nähdessään, miten lämpimästi Eevi otti osaa heidän vaiheisiinsa.
Heistä oli puhe myös eräänä kevät-iltana — vähän sen jälkeen kun sukulaisvieraat olivat lähteneet pappilasta — rovastin perheineen palatessa kyläilyltä. Heikki ajoi kahden Eevin kanssa. Hän kertoi vakavana, katse ohjasten periin kiinnitettynä, että semmoista se on papin elämä, käydä orpojen ja leskien luona, kantaa kärsivien kuormaa. Työntekoa on se surujen ja huolten helteessä, mutta virkistyspaikkana matkan varrella olisi oma koti, jossa ystävä odottaisi. —