Eevin käsi vavahti hermostuneesti kärrynkaiteella. Hän aavisti mitä oli tuleva, ja tuhannet tunteet valtasivat hänet äkkiä.
Sitten ei hän juuri muuta muistanut, kuin että Heikki ja hän nyt olivat kihloissa ja olivat onnelliset, äärettömän onnelliset.
He päättivät aluksi pitää kihlauksensa salassa, yksin vanhemmiltakin. Eevi pelkäsi, etteivät he hänen onnensa suuruutta käsittäisi, ehkäpä eivät siihen suostuisikaan. Salaperäisyys itsessäänkin oli sitäpaitsi viehättävää ja runollista kuin kuutamon hopeinen hohde hämärtävissä metsissä. Semmoinen juuri, lumoava, suuri ja salaperäinen oli nyt Eevinkin onni.
Muutaman viikon kuluttua alkoi Eevi kuitenkin väsyä ainaiseen levottomuuteen, jota salaperäisyys tuotti. Hän mietti, minkälaista olisi, jos Heikki puhuisi isälle asiasta, isä sitten äidille ja he yhdessä päättäisivät antaa suostumuksensa lapselleen.
Olisi sekin hauskaa!
Eevin sydän ihan vavahti. Tuntui niin oudon juhlalliselta.
Hän puhui asiasta Heikille, ja tämä häntä onnellisena suuteli:
»Armaani, sitähän juuri olen toivonutkin.» — Ja niin hän puhui asiasta. — — — — — — — — — — — — — — — — — — — —
»Entä nyt», sanoi rovasti vaimolleen, »sinne meni nyt tyttö typykkämme.»
»Minusta se on liian aikaista», sanoi ruustinna päättävästi. »Ja entinen juoksupoika vielä!»