»Luuletko sinä Amorin kelloa katsovan?»
»Minä sanon, että on ymmärtämätöntä ja liian aikaista ottaa ensimäinen, joka tarjoksi tulee.»
»Niin, niin», myönsi rovasti pienellä potkauksella antaen uutta vauhtia keinutuolillensa, »valikoimalla ottaa pitää niinkuin sinä teit, muijaseni.»
»Ole nyt ihmisiksi ja puhu vakavasti vakavista asioista!»
»Puhutaan, puhutaan», myönsi rovasti, ja niin he puhuivat. Monien tuumailujen jälkeen he vihdoin päättivät noudattaa Eevin mieltä. Ties mikä surkeus siitä muuten syntyisi. Mutta siinä suhteessa pysyi ruustinna lujana, että kihlaus oli pidettävä salassa.
Siten kului pari kuukautta. Silloin kävi salakihlaus Eeville yksitoikkoiseksi. Miksi ei kaikkien nähden onnestansa riemuita, kaikille osoittaa: »hän on minun, minun, minun!»
»Salakihlaukset ovat niin kovin ikäviä, eihän edes saa vapaasti olla yhdessä», valitteli Eevi. »Julaistaan jo!» Ja niin kiihkeä oli hänen pyyntönsä, että hän vihdoin sai tahtonsa täytetyksi.
Salaman nopeudella levisi suuri uutinen pitäjällä. Kaikkialla herätti se hämmästystä, paikoittain paheksumistakin. Miten oli pastori Salo, tuo ankara parannuksen saarnaaja, kiintynyt turhamaiseen Eevi Björkiin? Miksi hän ei valinnut pitäjän yksinkertaisten, vaatimattomien tyttöjen keskuudesta? Yksinkertainen, kotiaskareihin perehtynyt tyttö papin rouvaksi sopisi, ei haaveileva muotinukke. Kuka olisi Heikki Salolta sellaista odottanut?
Entä Eevi sitten! Kuinka taisi hän puolestaan Heikki Saloon tyytyä? Kummallista se oli, katsoi asiaa puolelta tai toiselta. Ihmeteltiin ja paheksuttiin, paheksuttiin ja kadehdittiin, mutta kilvan lähetettiin onnitteluja pappilaan.
Nyt oli Eevi onnensa kukkuloilla. Hän kulki huoneesta toiseen, hän suuteli saamiansa tuoksuavia kukkais-vihkoja, haki lempipaikkansa puutarhasta ja istui siellä yksin tai Heikin kanssa haaveillen, luoden ihanimpia kotionnen kuvia.