Näin istui hän myös eräänä kauniina kesä-iltana käsitöinensä puutarhassa. Heikki oli juuri työnsä päättänyt ja läheni hiekkakäytävää pitkin. Hän poikkesi syrjäpolulle, kiersi Eevin huomaamatta hänen taakseen ja kumartui häntä suutelemaan: »Mitä kultani miettii?»
»Hui, miten minua säikäytit!» Eevi punastui. »Älä nyt ole vallaton, vaan tule viereeni tänne! Katso mitä ompelen!»
»Häähametta.»
»Oh sinua, tyhmeliini!»
»Ei niin pientä pilaa, ettei totta toinen puoli. Ottaisin minä sinut puolivillapuvussakin.»
»Vaikka ottaisitkin, en minä itseäni antaisi. — Katso, tämä on Maijalle. Etkö Maijaa muista, häntä, joka minua Soinamossa aina sylissään kantoi ja kaikki parhaat palat säästi sydänkävyllensä?»
»Ja nytkö Eevini ompelee lämpimän puvun vanhalle hoitajalleen?»
»Niin teen», ja Eevin silmät loistivat, kun hän iloisesti jatkoi: »Olen juuri kotiamme ajatellut ja minkälaista on sitten, kun ystäväni, toverini, Maija ja muut tulevat sinne. Oi, Heikki, miten äärettömän hauskaa! — Katso, tässä on etehinen», hän piirusti hiekkaan, — »ja tästä mennään ruokasaliin.»
»No johan nyt jotain, sinä pieni haaveilija! Kaikki on jo valmiina, vaikket vielä tiedä minkälaiseen hökkeliin joudumme.»
»Hökkeliin! Hui sinua!»