»Niin, niin, pappiloita on monenlaisia, on matalia, on muhkeita.»
»Mutta satulinnaksi me sen sittenkin muutamme, kauniiksi, herttaiseksi ja —»
»Yksinkertaiseksi, muista se Eevi, yksinkertaiseksi!»
»Niin, yksinkertaiseksi, mutta kodikkaaksi, lämpimäksi, oikein valon pesäpaikaksi, eikö niin?»
Heikin pää oli käden varaan painunut, ja ikäänkuin tietämättä mitä teki, seurasi hän silmin Eevin piirustuksia hiekassa.
»Kunpa tulisi kotimme todella valon pesäpaikaksi, majaksi monelle maailman matkalaiselle», jatkoi hän miettivästi.
He vaipuivat kumpikin hetkeksi ajatuksiinsa. Sitten kohotti Eevi äkkiä kätensä, kietoi ne Heikin kaulaan ja kuiskasi: »Sinä oma rakas, rakas ystäväni, sinuahan minä lapsuudestani saakka tietämättäni ikävöin, sinun tulostasi unelmoin jo Soinamon siimeksessä.» Hän vaikeni. — »Valoisaksi olet sinä tieni tehnyt ja niin vastakin teet», jatkoi hän hiljaa äänen värähtäessä kuin suuresta, sisäisestä onnesta.
Silloin kohotti Heikki päänsä. »Valot ja varjot kai vaihtelevat meidänkin polullamme, mutta Jumalan avulla ja käsikädessä emme niitä pelkää kumpikaan.»
Hän oli sulkenut Eevin käden omaansa, ja näin istuivat he ääneti kesäisen auringon mailleenmennessä.
Tästä lähtien otti Eevi tavakseen illoin asettua puutarhaan. Rannalla, suuren riippakoivun juurella hän istui käsitöineen odottaen Heikkiä, joka työnsä päätyttyä suuntasi tiensä tänne. Monta herttaista hetkeä viettivät he täällä yhdessä, mutta joskus sattui erimielisyyksiäkin ja nämä tekivät aina mitä tuskallisimman vaikutuksen etenkin Eeviin.