Kaikeksi onneksi oli ilma näihin aikoihin kaunista, ja se auttoi Eeviä, sillä ympäröivä luonto teki häneen aina vaikutuksen. Unhottaakseen kaikki epäsointuisuudet otti Eevi eräänä päivänä käsityönsä ja läksi lempipaikallensa yksinäisyyteen. Siellä aikoi hän rauhassa miettiä, miten paraiten vastata Elsalle. Mutta kauan ei hän saanut yksin istua, sillä Heikki oli hänet huomannut huoneensa ikkunasta.
»Mattiko vai Maija nyt puvun saa», kysäsi hän asettuen kivelle istumaan
Eevin viereen.
»Koeta arvata», Eevi piiloitteli työtään.
»Mistäpä minä. Näytä pois!»
»Katso», Eevi levitti hänen eteensä suuren silkkiompeluksella kirjaillun pöytäliinan. »Tämä on kotiamme varten.»
»Toivon, että lasket leikkiä, Eevi. Ethän sinä toki totta tarkoittane?»
»Mitenkäs muutoin?»
»Jos sen vanhemmillesi valmistaisit, käsittäisin sinua, mutta meille — kuinka sinä voit! Tiedäthän», lisäsi hän lempeämmin, »etten voi saarnata toisin ja elää toisin. Kristuksen seuraajalta vaaditaan itsensäkieltämistä.»
»Mutta Heikki, eihän se tähän kuulu. Eihän tämä pikku koristus kotiamme komeaksi tee.»
»Eevi rakas, anna pikkusormesi ylellisyyden synnille, kyllä se pian vie koko käden. Yks'kaks' tulee siten kodistamme hieno ja muodinmukainen. Minä en koskaan voi sitä sallia.»