»Voi sinua Heikki, miten olet ankara! Sinä et ensinkään näy tunteitani käsittävän. Tiedäthän, miten syvästi olin Soinamoon kiintynyt ja niinkuin ennen sitä, niin nyt omaa kotiani tahtoisin kaunistaa. Mutta sinä näyt ilolla tekevän toiveeni tyhjäksi.»
»Eevi, kuinka sinä voit» — hän katkaisi puheensa — »en ilolla koskaan, mutta velvollisuudesta.»
»Eivätkö siis minun toiveeni ja minun tahtoni merkitse mitään?»
»Ei silloin, kun omatuntoni toisin käskee.»
Eevi nousi, otti työnsä ja kiiruhti pois omaan huoneeseensa, jossa sulki oven ja heittäytyi sohvalle itkemään. Tämä oli kauheaa, kerrassaan kauheaa!
Itse asia jo Eeviä itketti, mutta vielä enemmän se kalvava epäilys, joka taaskin mieleen hiipi. Olihan tämmöisiä kohtauksia jo ennenkin ollut Heikin ja hänen välillään. Ja oli kuin kammottava aave niissä aina olisi noussut häntä pelottamaan. Ehkä Heikki onkin vain tuo yksinkertainen, ankara mies, joksi Eevi häntä alussa uskoi? Jos heidän rakkautensa onkin erehdystä? Jos Elsa on oikeassa ja Eevi taas pettyy, pettyy kauheasti?
Semmoistahan elämä oli yhtenään. Jos joskus toteutui jokin harras toive, aina siihen pettymyksiäkin yhtyi. Sellaistahan oli ollut koko tämä kihlaus-aikakin. Se oli hetkittäin hurmaavaa onnea, toiste taas epäsointuista ja ristiriitaa täynnä.
Mitä tulisikaan Heikin ja hänen onnestansa, jos tämmöistä jatkuisi?
Oli se Heikkikin niin itsepintainen ja taipumaton kuin teräksestä tehty. Eeviä ihan harmitti. Saisi Heikkikin joskus taipua eikä aina sitä häneltä vaatia.
Eevi itki, itki niin, että sydän oli haljeta.