Mutta sitte johtui mieleen että entä jos syy olikin hänessä itsessään?
Hän vavahti. Olihan Heikki niin hyvä ja hellä, hän oli ankara ainoastaan omantunnon sitä vaatiessa.
Tuo omatunto, se se aina vastuksena oli!
Mutta samassa Eevi muisti, että sehän juuri olikin aluksi hänen ihailuansa herättänyt, että Heikki niin järkähtämättä omaatuntoansa totteli. Eevi oli silloin ajatellut, että semmoisen miehen rinnalla hänkin vielä lujaksi muuttuu, oppii uhrautumaan, kieltäytymään ja elämän kaidalla tiellä kulkemaan.
Mutta näinkö tuskallisten taistelujen kautta tuo oppiminen oli käyvä? Saisiko hän silloin ensinkään onnestansa nauttia? Tai oliko hän sen kenties jo kadottamaisillaan?
Häntä aivan värisytti. Hän tiesi, että monet olisivat Heikin rakkautta pitäneet riittävänä korvauksena kaikista kieltäymyksistä. Eikö se hänelle sitä ollut? Oliko todella hänen rakkautensa Heikkiin niin heikko ja arvoton, ettei se koetusta kestänyt? Oi, ei, ei, se oli kyllä voimakas, se pääsisi vähitellen voitolle, ja niin tulisi heistä vielä täysin onnelliset.
Eevi kohotti päänsä ja kuivasi kyyneleensä. Hän oli vähitellen tyyntynyt, vaan ei vielä tahtonut tavata ketään, siksi hiipi hän huomaamatta läpi keittiön päästäksensä vähän kävelemään. Mutta portaissa tapasi hän arvaamatta erään tuttavan, vanhan vaimon, yhden Heikin ja hänen yhteisistä holhokeistaan, joka kävi hartaasti hänen polviaan halailemaan.
»Voi kuitenkin, kun nyt teidät tapasin ja itse pääsin onnittelemaan!» Vanhat, kurttuiset kädet sivelivät Eevin hameen poimuja. »Voi hyvänen aika! Taivaan Isä teille onnea antakoon!» Vanhus hymyili ja niiaili minkä ehti. »Ja mikäpä muu olisikaan kuin onni edessä meidän pastorilla, semmoisen sydämenruusun kun on saanut — ja entä teillä sitten, hyvä neiti, semmoisen herranpalvelijan rinnalla!»
Sanatulvasta ei tahtonut tulla loppua. Vasta kun vanhus huomasi Eevin levottomaksi, keskeytti hän syleilynsä ja päästi Eevin jatkamaan matkaansa.
»Semmoisen herranpalvelijan rinnalla!» Sanat soivat yhä Eevin korvissa.