Niin, niinhän kaikki sanoivat, ja niin kai se olikin. Kyllä Heikki tekisi Eevin onnelliseksi, täysin onnelliseksi. Kotinsa keskuksena, ihailtuna, rakastettuna näkisi Eevi vielä kaikkien kulta-unelmiensa kauniin toteutumisen. — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — —
— — — Kun Eevi kävelyltään palasi, kiiruhti hän porstuan kautta Heikin huoneeseen. Heikki istui kirjoittamassa eikä nostanut päätäänkään. Eevi läheni ja laski kätensä hänen olallensa.
»Anna anteeksi, Heikki rakas!»
»Sydämestäni.» Hänen katseensa oli lämmin ja kirkas.
»Heikki, sinun täytyy auttaa minua!» Eevi painoi päänsä hänen olallensa.
»Sitä tahdonkin, mutta Eevi, minä olen kovakourainen, minä en kärsi tinkimistä, en arkailemista. Joka on kätensä auraan laskenut, ei saa taakseen katsoa.»
»Mutta Heikki, minä olen niin heikko, minua on toisin kasvatettu, muista sitä. Oi miten onneton minä äsken olin! Ajattelin ettei Jumalakaan minusta huoli, kun et sinäkään enää jaksa rakastaa.» Eevin pää painui alas, ja hänen kyyneleensä rupesivat vuotamaan.
Heikki veti Eevin polvellensa. »Älä sano niin, ethän? Jumala huolii kaikista, ja mitä minuun tulee, niin kyllä minä jaksan rakastaa, kun kerran saan sitä tehdä. — Etkö vielä minua sen paremmin tunne? Minun rakkauteni on kovaa, ankaraa, ehken vaativata, mutta se kestää, Eevi, kestää!»
Hän kietoi kätensä lujemmin Eevin vyötäisille ja veti hänet hellästi puoleensa. Näin istuivat he hetken. Sitten Heikki nousi, suuteli vielä kerran Eevin puhtoista otsaa, suuteli kuin isä lastaan, loi sitten sydämellisen, rohkaisevan katseen Eeviin ja istuutui kirjoittamaan.
* * * * *