Eeviä puettiin morsiameksi. Hän koetti olla tyyni, mutta hänen liikkeensä osoittivat levottomuutta. Hän oli koko aamupäivän ollut yksin sulkeutuneena huoneeseensa. Puuhaa ja kiirettä oli ollut ylt'ympärillä, jok'ainoalla, joka vain kynnelle kykeni. Mutta Eevi oli ollut yksin ja rauhassa. Hän oli miettinyt menneisyyttä ja ajatellut aikaa, joka oli tulossa. Milloin oli ääretön ilo hänet vallannut, milloin jäytävä, melkein tukehduttava tuska. Vihdoin viimein olivat he tulleet häntä pukemaan, ja nyt oli kaikki valmista. Ainoastaan morsiushuntu ja seppele puuttuivat vielä.
Silloin avautui ovi hiljaa, ja vieras astui kynnykselle. »Elsa!» Eevi kavahti pystyyn ja heittäytyi nyyhkien ystävänsä kaulaan.
»Älä itke», varoitteli äiti, »silmäsi tulevat punaisiksi.»
»Elsa, rakas Elsa!» Eevi hymyili läpi kyynelten. »Tule viereeni tänne!» Hän veti Elsan sohvalle, jossa itse istui, ja siihen he jäivät hetkeksi kahden käsikädessä istumaan kuten niin usein ennen.
»Nyt meidän täytyy pukea Eevi valmiiksi», tuli äiti muistuttamaan, ja Elsa se sitten hunnun ja seppeleen Eevin päähän kiinnitti. Sitte poistuivat kaikki jättäen Eevin yksin sulhastansa odottamaan. Eevin kiihkeät pyynnöt olivat nimittäin saaneet vanhemmat suostumaan tähän yhtymiseen, vaikka se olikin aivan vastoin yleistä tapaa.
Ovi avautui, ja Heikki pysähtyi kynnykselle. Siinä seisoi Eevi, hänen rakkaimpansa, puhtoisena puvussaan, ja kirkkaus kasvoillaan.
»Armaimpani, suokoon Jumala, että voisin tehdä sinut onnelliseksi.
Tunnen suuren kykenemättömyyteni.»
»Heikki, tulemmehan onnellisiksi, sano, tulemmehan!» Eevi nojautui vavisten sulhaseensa. »Voitko sinä todella minua rakastaa?»
»Olen valmis sitä Jumalan ja ihmisten edessä vannomaan.»
»Autathan minua sitten?»