»Jumala meitä molempia auttakoon.» Heikki oli aivan kalpea. Hetkeksi painoi hän Eeviä kiihkeästi rintaansa vasten, sitten hän poistui.
VIII.
Eevi ei millään muotoa tahtonut häitten jälkeen jäädä asumaan entiseen kotiinsa. Siitä syystä oli Heikki pyytänyt apulaispaikkaa toisessa seurakunnassa ja olikin jo ilokseen saanut määräyksen. Tammikuun ensi päivänä tuli hänen olla uudella paikallaan, siksi vietettiin häät joulun ja uudenvuoden välillä.
Kohta vieraiden hajauduttua läksivät nuoretkin.
Erohetki oli Eeville aivan toista kuin mitä hän oli kuvitellut. Hän oli usein edeltäkäsin ajatellut, miten onnellisena hän kerran Heikin rinnalla lähtisi omaa kotiansa kohden, mutta nyt, kun lähtö oli tullut, tuntui erohetken haikeus. Vanhemmat, koti ja ystävät, kaikki tuntuivat nyt entistä moninkerroin rakkaammilta, ja ero heistä oli raskas, hyvinkin raskas.
Turkiksiin hyvin käärittynä istui Eevi reessä Heikin rinnalla. Kyyneleiltään ei hän pitkään aikaan saanut mitään sanotuksi, mutta kun hän vähitellen alkoi tyyntyä, muistuivat monet entiset ajatukset mieleen. Usein jo Soinamossa ollessaan oli hän häämatkaansa mielessään kuvaillut. Hän oli ajatellut valoisaa kesäyötä tahi kuutamoista ihanaa talvi-iltaa — Nyt oli tuo onnenhetki tullut. Mutta kuu oli paksujen pilvien peitossa, ja purevana puhalteli pohjainen. Se oli tielle jo koonnut korkeat kinokset ja pyryytteli yhä vielä lunta aivan vasten silmiä.
Eeviä värisytti. Oliko tämä kuva elämästä? Näinkö kävisi onnen unelmain? Oliko tämä matka ehken kuva todellisuudesta? Lämpimänä sykkii nuoren sydän, kauniit kuvat kangastavat tulevaisuuden taivaalla, ja ihania kuin aamurusko ovat nuoruuden unelmat. Mutta elämän todellisuus — tuntuuko se ehken kylmältä ja jäähdyttävältä kuin pohjatuuli? — Vilusta värähtää silloin sydän, rusopilvet hälvenevät ja kaikki kauniit kangastukset katoavat.
Eevi painautui lähemmä Heikkiä. »Heikki, on niin kylmää ja kolkkoa. Minua värisyttää. Enkö ole paha, kun voin sitä valittaa tässä sinun rinnallasi?»
»Et armaani, et ole paha ensinkään. Minä juuri mietin, miten paljo minun nyt tulisi antaa sinulle. Olet kaiken jättänyt minun tähteni, ja minä olen niin köyhä antaja.»
Eevi oli kyyneleensä kuivannut, mutta nämä Heikin hellät sanat saivat ne uudelleen virtaamaan.