»Katso, Eevi», jatkoi Heikki, »elämä on usein sellaista kuin tämä matkamme. Se on eteenpäin pyrkimistä tuulissa ja kylmyydessä. Siinä on jokaisella omat taistelunsa, joissa toinen voi tehdä varsin vähän toisen hyväksi.»
»Mutta Heikki, tahdothan minua auttaa. Minä en uskalla kulkea yksin.»
Heikki hymyili hänelle. »Sinulla on niin hellä sydän, Eevini. Tuulispäitä ei pikku vaimoni rakasta, ja kuitenkin on hän kumppanikseen valinnut näin ankaran miehen, joka ei voi häntä suojata, ainoastaan vaatia lujuutta häneltä itseltään.»
Eevi painautui yhä lähemmä Heikkiä. Hänen sydämellisesti lausutut sanansa häntä liikuttivat, mutta peloittavalta tuntui sittenkin tulevaisuus. »Heikki olethan kärsivällinen kanssani, olethan, olethan?»
»Kyllä, rakkaani, ellet itse ole sitä liiaksi. Meillä on suuri päämäärä saavutettavana, siksi täytyy meidän tarmolla ponnistella. Tiedät, että jo pienenä opin ankaraksi itselleni. Nyt olen sitä toisillekin, etenkin jos heitä rakastan. Sinä Eevi», jatkoi hän yhä kiihkeämmin, »olet ensimäinen ja ainoa, paitsi omaisiani, johon todella olen kiintynyt. Kauan sinua näin, enkä kuitenkaan nähnyt. Sisimpäsi pysyi vieraana minulle. Mutta kun kerran sain luoda silmäyksen sinne, silloin tuli tuo tunne äkkiä ja voimakkaana. Ensin taistelin vastaan, mutta rakkaus voitti. Nyt ymmärrän, ettei tunteeni itsessään ole mitään väärää, ellei se tee minua heikoksi, eikä saata velvollisuuden tieltä horjumaan. Mutta autathan sinä, Eevi, minua, etkö autakin? Kasvat papin rouvana muille esikuvaksi ja minulle tueksi.» Hän etsi Eevin kättä ja puristi sitä lämpimästi. Sitten kääntyi puhe toisaalle.
Tuuli oli asettunut, ja yöllä kylmi. Kun päivällä aurinko pilkisti esiin, hohtivat metsät huurteissa, ja lumikinokset kimaltelivat kuin aallot aavalla merellä.
Puoli kilometriä kirkolta, lähellä suurta pappilaa seisoi korkeitten kuusten juurella pieni, punainen valkonurkkainen rakennus. Sen molemmat suojat, etehinen ja pieni keittiö olivat juhlakunnossa. Sohvapöydällä sisimmässä huoneessa oli kauniisti paistunut rinkilä, jonka keskellä seisoi kukkiva ruusu. Vanhanpuoleinen vaimoihminen hääräili kahvipuuhissa keittiössä tuon tuostakin vilkaisten maantielle päin.
»Hyvänen aika, nyt ne tulevat.» Hän hyppäsi ulos.
Pastori auttoi nuoren rouvansa reestä. »Maija, rakas vanha Maija!» Eevi kavahti hoitajansa kaulaan. Tyytyväisenä hymyillen odotteli pastori vieressä. »Heikki, rakas Heikki, sinäkö» — — Eevi loi kiitollisuutta säteilevän silmäyksen mieheensä.
»Maija se hyvä oli, kun tulla tahtoi», sanoi Heikki ja tarttui vaimonsa käteen viedäkseen hänet sisään, missä, kuten hän sanoi, kaikki kuiskasi »terve tuloa» pikku emännälle.