* * * * *
Herttaiset ajat ensimäisessä kodissa päättyivät kuitenkin pian, sillä jo kesän keskipaikoilla lähetettiin Heikki kauaksi yksinäiseen sydänmaan seutuun pitäjänapulaiseksi. Monta kyyneltä vuodatti Eevi taas eronhetkenä, moni tuskallinen tunne ahdisti hänen mieltänsä. He olivat olleet niin onnelliset tässä sievässä pikku kodissaan, Heikki, hän ja vanha Maija. Miksi täytyi taaskin erota!
»Telle est la vie, un long adieu»,[1] kirjoitti hän päiväkirjaansa, ja niissä sanoissa värähtelivät hänen sydämensä sisimmät tunteet.
[1] »Sellainen on elämä, pitkä hyvästijättö.»
Eevin mieli ei suinkaan valjennut, kun hän Heikin kera saapui uuteen kotiinsa. Pitäjänapulaisen asumus oli vanha ja rappeutunut. Se tuli revittäväksi, ja sijaan oli rakennettava uusi. Väliajaksi oli apulaiselle vuokrattu asumus talonpoikaistalossa lähellä kirkkoa. Mikä lie paikan valinnassa ollut määräävänä, ei ainakaan luonnonkauneus. Toisella puolen taloa, aivan ikkunain alla kävi maantie, toisella puolen oli takapiha, navetta ja sikolätti.
Oli kaunis kesäinen ilta, kun Eevi ja Heikki saapuivat perille. Kyytimies käänsi hevosen maantieltä portaitten eteen, ja Eevi katseli ympärilleen. Aivan ikkunan alla oli rikkaläjä. Toisella puolen rattaita oli likaa paksulta niinkuin epäsiistissä karjapihassa ainakin. Suuri sika nousi rapakosta ja juosta hölkytteli navettaan päin. Parvi pieniä porsaita seurasi sitä vikisten. Portailla hyppeli kirjava kana, ja kukko ravisteli rikkaläjää.
Kauhistus kuvastui Eevin kasvoilla.
»Anna tänne kätesi.» Heikki oli maassa ja auttoi Eeviä rattailta. Maija tavarakuormien kanssa oli vähää aikaisemmin perille saapunut.
»Voi Maija kulta, minne olemmekaan joutuneet», vaikeroi Eevi heittäytyen keittiössä olevalle penkille.
»Niin», sanoi Maija tyynesti, »kyllä nyt, hyvä pastorska, meidän täytyy asua kanojen ja porsaiden parissa.» Mutta kun Eevi samassa purskahti itkuun, säikähti Maija.