Mutta erämaissakin on kosteikkoja, ja samoin oli Eevillä yksin täälläkin turvapaikka, tosin pieni ja ainoinen, mutta siellä hänen kuitenkin oli hyvä olla. Vähän matkaa maantieltä, vanhan pappilan läheisyydessä oli pieni lampi. Pitkät petäjät siellä huminoivat, ja laineet loiskuivat hilpeästi rannoille. — Täällä oli Eevin pyhäkkö. Tänne pakeni hän unohtaakseen navettanäköalat ja saadakseen rauhassa ikäväänsä itkeä. Tänne oli Heikki hänelle penkinkin asettanut, ja sitä tapausta hän juhlahetkenä muisteli.
Mutta syksy tuli ja sen mukana sateiset ilmat. Eevin täytyi pysyä huoneessa. Vuoroon katsoi hän ikkunoista maantielle, vuoroon takapihalle, ja sillävälin hän itki. Ainoastaan Maijan ystävälliset ehdotukset saivat hänet joskus naurahtamaan. Maijalle olivat nämä hetket erinomaisen suuri ylpeyden ja ilon aihe, eikä hän koskaan laiminlyönyt pastorille suurimmassa salaisuudessa kuiskata: »Jo se vähän taas nauroi. Kyllä sen ikävä vielä asettuu.»
Heikki huokasi. Hyvä kun edes joku toinen sai Eevin nauramaan. Hän itse ei enää koskaan siinä onnistunut. Hänen ankaruutensa, sehän olikin syynä suruun. Sitä ei Eevi unohtanut.
Oli sateinen syksypäivä. Tuuli tupruutteli kellastuneita lehtiä, ja sade sinkoili vasten ikkunoita. Paljastunut lehtimetsä värähteli kuin viluissansa, ja valittavasti vinkui tuuli. Eevi istui huoneessansa ompelu kädessään. Hän oli äsken lopettanut kirjeen Elsalle ja ajatuksissaan hän sitä vieläkin toisteli. Hän oli siinä purkanut kaiken mielensä katkeruuden, kaiken kaihonsa oli hän siinä kertonut.
Olikohan hän kenties liikoja sanonut? Sitä hän ei olisi tahtonut. Mutta todellisuus oli hänestä niin synkän synkkä.
Hän otti kirjeen käteensä ja luki: »Oi Elsa, mitä onkaan elämä? Yhtäjaksoista kauheaa pettymystä. Onnen muruja saamme joskus maistaa, sitten murheita, tuskaa ja huolta. En tiedä, olenko minä ainoa, joka tätä tunnen. En sitä luulisi. Kärsiviltä ja pettyneiltä näyttävät minusta kaikki. Välistä kysyn itseltäni olivatko toiveeni tulevaisuuden suhteen liioitellut? Eivätkö nuoret ylimalkaan siten unelmoi ja eikö heillä ole oikeuttakin siihen.
Pitäneeköhän kaikkien yhtä kauheasti pettyä?
Oi Elsa, minussa ei enää ole muuta kuin surumielisyyttä ja kaihoa. Ne ovat tukahuttaneet kaikki muut tunteeni. Ilonkin hetkinä olen niiden orjana. Elsa, sano mitä minä teen? Minulla ei ole sinun tyyneyttäsi, eikä työ-intoasi. Minulla ei ole muuta voimaa kuin tunteeni, ja ne minut surmaavat. —
Koko luomakunta säestää nyt suruani. Tuuli vaikeroi kesän lyhyyttä niinkuin minä onneani. Luonto itkee kuihtuneita kukkiansa niinkuin minä toiveitani. Tuskanvärähdys käy kautta luonnon. Samoin sydämenikin suruissaan värähtelee.»
Eevi laski kirjeen kädestään. Se oli synkkä kuvaus, mutta tosi. Näin hän tunsi ja ajatteli. Näin oli hän ajatellut jo monen monta kertaa ennen. Eivät tosin asiat ajatellen parantuneet, mutta oli huojennus saada edes rauhassa ajatella ja rauhassa tunteilleen antautua.