Näihin ajatuksiin vaipuneena istui Eevi vielä, kun Heikki sateesta märkänä astui sisään.
»Päivää, Eevi!»
»Päivää! Mistä sinä noin märkänä tulet?»
»Sairaan luota», Heikki ravisteli sadetta vaatteistaan. »Onpa hauskaa päästä muijansa luokse suojaan syystuulilta.»
»Missäpä niiltä suojassa olisi?»
»Niin, missäpä, ellei kotilieden luona!»
»Tällä paikkakunnalla ei kodista voi puhua.»
Heikki vaikeni ja käänsi puheen toisaalle. Hetkisen Eevi kuunteli, sitten purskahti hän itkuun.
»No, mutta, Eevi!» Heikki tarttui puoleksi hellästi, puoleksi leikillisesti hänen käteensä. »Mitä sinä nyt? Näethän, miten runsaasti me sadetta saamme. Ei sinun tarvitse hankkia lisää.»
»Eikä sinun ivailla.» Eevi riuhtaisihe irti ja tarttui työhönsä. Sitten seurasi hetken äänettömyys. Mutta viimein ei Eevi enää voinut hillitä itseään. »Pyhimpiä tunteitani näyt sinä pilanasi pitävän.»