Tulevaisuudesta luisuivat Eevin ajatukset vähitellen menneisyyteen. Tuli mieleen kulunut vaikea talvi. Eevi mietti, mille kannalle asettua ystävien kysymyksiin nähden. Kaikki sielläpäin pitivät Heikistä, sen hän tiesi, ja se tuntui hyvältä. Ei kukaan tulisi aavistamaan, että kyyneleet ja mielipaha olivat tavallisia heidän kodissaan. Vastaisuudessa sitäpaitsi olot kenties parantuisivatkin. Viime talvi, sehän se ainoastaan oli ollut niin vaikea. Eevi sairasteli, ja selkkauksia oli seurakunnassa alituisesti. Ikävä ympäristö ja Heikin ankaruus, kaikki synkistytti Eevin mieltä. Siitä sitten johtuivat epäystävälliset sanat ja loukkaukset.
Eevin kävi sääli Heikkiä ja sääli itseänsä. Miksi olikaan elämä semmoista? Miksi se vaati niin paljo? Eihän sitä täyttää jaksanut. —
Mutta tästälähin olot ehken muuttuisivat. Eevi voimistuisi, paranisi suhde pitäjäläisiin, ja Viljosta olisi iloa riittämään asti. Heikkikin tulisi myöntyväisemmäksi lapsensa tähden, ja Eevi itse saisi pojasta hyvitystä kaikista pettymyksistänsä. Viljon suhteen ei Eevi ainakaan koskaan pettyisi. Hänessä näkisi hän sen ihanteen, jota hän tähän asti turhaan oli etsinyt.
Eevi muisti yhtäkkiä Erkkiä. Niin, — hän oli todella kaunis ja hyvä poika. Vieläkin sykähti Eevin sydän, kun muistui lapsuuden ystävä mieleen. — Mutta lapsuuden leikkitoveri oli leikkitoveriksi jäänyt. Heidän ystävyydestään ei sen enempää tullut. Olosuhteiden eroittamina olivat he pian käyneet vallan vieraiksi toisillensa. Ei ollutkaan Erkistä tullut Eevin unelmien sankari, kuten hän aina ennen oli ajatellut. Sen sijaan oli Eevi tutustunut Heikkiin ja tämän voimakas, mutta samalla tunteellinen luonne oli kokonaan vallannut Eevin. Yhteiselämä oli kuitenkin Eeville opettanut, että Heikin kiihkeimpienkin tunteitten täytyi taipua, väistyä syrjään ja nöyristyä aivan kuin olemattomaksi, jos sitä vaati hänen teräksinen tahtonsa, tuo tahto, joka monet kerrat miekkana oli tunkenut Eevin sydämeen ja monet syvät haavat siihen iskenyt. Toisin tekisi Viljo vastaisuudessa. Hän kasvaisi kauniiksi ja jaloksi. Rikas olisi hänen rintansa rakkaudesta, ja äiti ylinnä sitä osakseen saisi. Onnensa Eevi silloin löytäisi, ja onnelliseksi täytyisi Viljonkin tulla. Kaikkea, mitä Eevi oli elämässään kaivannut, sitä saisi Viljo. Eevi itse kävisi edellä poimien pois kivet hänen poluiltansa, nostaen notkot ja mäet maahan painaen, loihtien kukkatarhoja keskelle erämaita. Mitä siitä, jos hän toimiinsa sortuisikin, kunhan Viljo saisi suureksi, saisi ihailluksi ja onnelliseksi!
Eevin ajatukset olivat hänet muassaan temmanneet, tulevaisuudesta siirtäneet hänet menneisyyteen ja siitä äkkiä vieneet aikoihin vielä olemattomiin. Viljo palautti todellisuuteen. Mutta oli kuin hehkua tulevaisuuden taivaalta hänen kasvoillansa, kun hän nosti lapsen kätkyestä ja kiihkeästi painaen poikaa rintaansa vasten huudahti: »Viljo, Viljo, miten äärettömästi me toisiamme rakastamme ja miten onnellisiksi me tulemme.»
Vasta elokuun keskipaikoilla hankkiutui Eevi kotimatkalle vanhempiensa luota. Kylmiä, sateisia päiviä oli ollut monta, mutta nyt oli tuuli poistanut pilvet taivaalta, ja ilma oli taas käynyt lämpimäksi. Päivä paistoi melkein paahtamalla. Kaikki luonnossa näytti nauttivan kesälämmön palaamisesta. Kukat asemapäällikön puutarhassa nyykäyttivät iloisesti päätään, yksinpä pienen asemahuoneen nurkatkin kiilsivät kuin tyytyväisyydestä auringon valossa.
Junan tuloon oli vielä vähän aikaa, ja hiljaista oli ympäristöllä kuten pienellä sydänmaan asemalla ainakin. Vasta muutama jalkamies oli asemalle ennättänyt junan tuloa odottamaan, kun Eevi äitinsä saattamana sinne saapui. Renki hyppäsi maahan vaunun kuskipenkiltä ja aukaisi oven. Ruustinna astui ensimäisenä ulos, sitten Eevi Viljo käsivarrellaan. Naiset suuntasivat tiensä asemahuoneen odotussaliin, ja renki jäi tavaroita purkamaan.
Vielä ei junaa kuulunut.
»Äiti rakas», alkoi Eevi, »en voi selittää, miten kiitollinen olen sinulle kaikesta. Tätä aikaa muistellen toivon paremmin kestäväni kaikki vaikeudet kotona.»
Hän huokasi.