»Lapsi parka, paljon sinulla onkin kestettävää. Toivon kuitenkin asiain nyt paranevan, kun sinä Heikille muistutat hänen velvollisuuksiaan. Ole vain tyyni ja luja vaatimuksissasi. Onhan selvää, että miehen lähin velvollisuus on pitää huolta perheensä mukavuudesta.»
»Heikki katsoo asiaa toiselta kannalta», alkoi Eevi, mutta samassa kuului junan vihellys, ja matkustaville tuli kiire. Tavarat oli paraiksi vaunuun saatu, kun asemamies soitti kelloa, ja juna alkoi puhkien ja savua ilmaan tupruutellen eteenpäin vieriä. Eevi ei ennättänyt muuta kuin vaunun ikkunasta huiskuttaa viime hyvästit äidille. Sitten oli hän jo näkyvistä kadonnut.
Erokyyneleet kuivattuaan alkoi Eevi Viljoa uneen tuudittaa. Vaunujen tasainen tärähteleminen viihdytti poikaa, ja hän nukkui pian. Eevikin painoi silloin päänsä vastaiselle sohvan nurkalle vaipuen ajatuksiinsa.
Miten mukavaa tässä oli, toista kuin kolmannessa luokassa! Jos nyt isä tietäisi, miten Eevi nauttii, isä, joka hänet tänne oli kustantanut! Heikki ei sitä olisi tehnyt, sen Eevi tiesi, ja hän alkoi ajatuksissaan vertailla vanhempiensa ja Heikin rakkautta. Sydän lämpeni vanhempien hellyydestä. Miksi ei Heikin rakkaus enää samalta tuntunut? Kihlausaikana oli ollut toisin. Silloin oli Heikin rakkaus ollut Eevin suurin onni, ja joskin Heikki silloinkin oli ollut ankara, oli Eevi hänessä omantuntonsa ääntä kuullut.
Olikohan hän nyt käynyt kuuroksi tuolle sisäiselle äänelle? Hän säpsähti. — Ei, sitä ei hän tahtonut. Heikin liiallisuutta hän ainoastaan vastusti, ja juuri sen rinnalla tuntui vanhempien rakkaus niin suloiselta.
Juna pysähtyi samassa, ja nykäys herätti Viljon. »Älä itke, älä», viihdytteli Eevi nostaen pojan ikkunaan. Eräät vaunut olivat pysähtyneet aseman, läheisyyteen, nuori rouva oli niistä maahan noussut ja läheni nyt junaa. Hänen vieressään astui herra, nähtävästi hänen miehensä, kantaen lasta käsivarrellaan. He astuivat vaunuun, jossa Eevi oli. He olivat juuri ehtineet kantaa tavaransa sisään, kun asemakello soi. Eevi näki vilahdukselta hellät hyvästit ja kuuli herran muistuttavan: »Huvittele nyt oikein, kunnes tulen sinua hakemaan.»
Eevi vetäytyi Viljo sylissään sohvan nurkkaan. Hän tahtoi piiloutua tuon hienon rouvan katseilta, rouvan, jonka matkallelähtö ja koko olento oli kuin pisto hänen sydämmeensä. Hän muisti omaa kotoalähtöänsä. Ei se Heikki noin saattanut eikä sanonut. Entä tuon nuoren rouvan puku, miten hienon hieno se oli, ja hänen pienoisensa oli pitseinensä kuin prinsessa. — Eevin silmä kääntyi Viljoon. »Sydänkäpyni, iloni, sinä et ainakaan saa kieltäymyksistä kärsiä. Sitä en ikinä salli.»
Eevi oli tätä miettiessään painautunut yhä syvemmälle sohvan nurkkaan päättäen pysyä erillään matkakumppaneistaan. Mutta äkkiä hän säpsähti kuullessaan nuoren rouvan puhelevan pienoiselleen. Samassa kun hän kuuli tuon nuorekkaan, heleän äänen, syntyi hänen mielessään kuva iloisesta tyttöparvesta, koulu-ajasta ja kepposista. Hän nousi ja laski Viljon sylistään. Hänen täytyi nähdä tuon puhujan kasvot. Hän oli niitä tuskin vielä huomannut, vaatteita ainoastaan.
Eevin astuessa ulos vaunun naisosastosta saadakseen nähdä uuden matkatoverinsa, seisoi tämä selin Eeviin ottaen hattua päästään, mutta kun hän, laskettuaan sen hyllylle, äkkiä teki kokokäännöksen, tuli Eevi hämilleen ja kääntyi poispäin.
Jos olisikin kaikki vain erehdystä? Se ajatus sai hänen ujouttaan muistamaan. Mutta ennenkuin hän uudelleen ehti kääntyä toveriinsa päin, tunsi hän kaksi tukevaa kättä hartioillaan, ja vankkaa pudistusta seurasi huudahdus: »Eevi, Eevi, mikä tuuli sinut tänne tuo?»