»Sirkka», huudahti Eevi iloisesti tuntiessaan entisen luokkatoverinsa.
»Mikä onnellinen sattuma!»
»No, hyvä on alku hauskalle matkalle. Tulehan viereeni tänne!»
»Ei, odota vähän, tule sinä tänne!»
»Mitä sinulla siellä on? No, eipähän mitä! Katsoppa tuota veitikkaa, kun on minun tyttöni kanssa melkein yhdenikäinen. Ei, vähän nuorempi hän kuitenkin on», jatkoi hän nostellen tyttöään Eevin nähtäväksi.
»Viljo on viiden kuukauden vanha.»
»Ja tämä Kerttu-Kaisa kahdeksan. Katso, kuinka sillä on tanakat sääret!
Niillä jo ponnistellaan ja potkitaan.»
Kun aikaa oli vierähtänyt vähäsen, ja Eevikin oli ehtinyt Viljoa näytellä ja kehua, ehdotti Sirkka reippaasti: »Pannaan nyt nämä aarteet nukkumaan, niin saamme vähän rauhassa puhella. Voi hyvänen aika, kuinka tämä on hauskaa!» Hän hypähti istuessaan niin, että vaunun sohva notkahteli. »Ja sinusta tuli papin rouva», jatkoi hän katsoen veitikkamaisesti Eeviä silmiin.
»Niin», sanoi Eevi, »onko se sinusta ihme?» Hänestä tuntui aivan siltä kuin Sirkka ajatuksissaan olisi lisännyt: eikä sen enempää.
»Ei nyt aivan ihmekään. Kyllä sinä siihen tavallaan sovit. Sinä käsität tunteellisella tavallasi miehesi työn kaunista ja aatteellista puolta, ja siitä te sitten yhdessä puhelette ylevästi ja ylösrakentavaisesti.»
»No, Sirkka, älä nyt leikkiä laske.»