»En, en. Täyttä totta minä puhun. Mutta katso, minä olen toisenlainen, ja minä tarvitsen ukon juuri semmoisen kuin sain, semmoisen, jolla on kirjoituksia, laskuja ja senkin seitsemän yhteiskunnallista hommaa, ja joka tulee huoneestaan aivan peloittavan tuumailevana ja otsa rypyssä.»
»Ja sekö sinusta on niin hauskaa?»
»Niin on. Silloinhan hän tarvitsee muijan juuri semmoisen kuin minä olen. Et usko, miten monta kepposta minä olen hänelle tehnyt! Siihen aikaan, kun meillä ei vielä ollut tuota Kerttu-Kaisaa, olin itse lapsena talossa ja vielä nytkin saan vehkeistä huolta pitää, kunnes Kerttu oppii.»
»Vehkeileminen, sekö on sinun virkasi kodissa?»
»Niin», sanoi Sirkka juhlallisesti, »et usko miten tarpeellista se on. Ukkoni laskut lyövät aina paremmin yhteen, ja ajatukset luistavat nopeammin, kun minä ensin hetkisen hänen kanssaan hulluttelen.»
»Johan nyt!»
»Niin, niin, usko pois! Mies parka muuten tuumailisi. yöt, päivät ja väsyisi siihen paikkaan, mutta mikä nyt auttaa, kun on kodissa vallaton, pikku vaimo, joka ei suo ukolleen tuumailurauhaa, vaan nauraa hänelle vasten naamaa ja lavertelee niitä näitä. Usko pois, se lisää tavattomasti työkykyä.»
Sirkka oli niin koomillinen totisuudessaan, ettei Eevi voinut nauruaan pidättää. »Kylläpä sinulla iloa riittää», sanoi hän puoleksi nauraen, puoleksi huoahtaen. »Onnellinen sinä» — »ja sinun kotisi», lisäsi hän ajatuksissaan. »Mutta sanohan», jatkoi hän, »missä te oikeastaan asutte?»
»Kyllä me asumme Helsingissä, mutta miehelläni on pieni perintötila maalla, jossa kesäisin olemme ja joskus, tai oikeammin sanoen aina, kun sopii, talvellakin.»
»Mutta miten sinä tulet maalla toimeen?»