Hetkeksi johtui Heikille mieleen, että hän ehken oli liian ankara ja jyrkkä. Kenties olisi lempeys paremmin ollut paikallaan?
Mutta ei, niin ei saattanut olla. »Jos joku tulee minun tyköni ja ei vihaa isäänsä ja äitiänsä ja emäntäänsä ja lapsiansa ja veljiänsä ja sisariansa ja päälliseksi omaa henkeänsä, ei se taida olla minun opetuslapseni», oli Kristus itse sanonut. Jyrkkä oli totuus siinäkin, mutta se piti paikkansa, ja sitä oli seurattava.
Tulkoon onni tai onnettomuus, omaatuntoaan tahtoi Heikki totella. Sydämen sisimpään oli kaikki se kätkettävä mikä hänessä vienona kaihon tunteena pyrki onnea etsimään ja sitä omistamaan. —
Tämä tunne yhdessä rakkauden kanssa vaikutti kuitenkin sen, että Heikki odottaessaan Eeviä kotiin ei voinut olla toivomatta parempien päivien koittoa. Tyhjältä oli koti tuntunut Eevin poissa ollessa. Valoisaksi, lämpimäksi muuttuisi se taas, kun hän palaisi sinne, hän, jolle Heikki oli ensi rakkautensa suonut ja jota hän vieläkin voimakkaan luonteensa koko palavuudella rakasti.
Se oli Heikin onni, että Eevi paluumatkalla kotia tapasi Sirkan. Muuten olisi kyllä Heikki jo ensi iltana toiveissaan katkerasti pettynyt. Sirkan iloiset kuvaukset koti-onnestansa ja hänen hyvät ajatuksensa Eevistä papinrouvana olivat tulleet parhaaseen aikaan vastapainoksi vaikutuksille vanhempien kodista. Yhtymisestä vielä iloisena oli Eevi hilpeällä mielellä ja sydämellinen kotiin saapuessaan. Viljo väsyneenä matkasta pantiin kohta nukkumaan, ja sen tehtyänsä alkoi Eevi Heikille kertoilla matkamuistojaan. »Olisitpa nähnyt Sirkan», jatkoi hän innostuneena, kerrottuansa heidän yhtymisestään, »miten erinomaisen sievä hän oli!»
»Sekö on hänen pää-ansionsa», kysäisi Heikki totisena, vaikka veitikkamaisuus välähti silmäkulmain alta.
»Ei». Eevi punastui, sillä hän tunsi leikissä piilevän huomautuksen. »Sirkka on hyvä ja herttainen ja erinomaisen kelpo vaimo, joskin tekeytyy väliin kovin pintapuoliseksi. Etkö muista, olen kai hänestä sinulle kertonut? Muistan hänet erityisesti semmoisena kuin hän oli viimeisellä huviretkellämme. Olimme silloin kaikki edellisenä päivänä saaneet päästötodistuksemme tyttökoulusta ja teimme huviretken Korkeasaarelle saadaksemme kaikki luokkatoverit vielä kerran ennen eroa olla yhdessä. Kun siellä sitte muun muassa oli puhe tulevasta luokkakokouksestamme, ajatteli Elsa kuten ainakin lukujaan, ehtisikö oppia jotain siksi ja niin edespäin. Sirkka kuuli sen. 'Kuka hullu nyt luvuista puhuu, juuri kun on koulusta päästy! Nyt iloitaan!' Hän seisoi läheisyydessä suurella kivellä paljainpäin, ja tuuli heilutteli hänen kiharoitaan. Hänen poskensa hehkuivat ja silmät loistivat. 'Miten ihanaa, miten onnellista elää', ja hän levitti kätensä kuin syleilyksi koko maailmalle. Semmoinen aivan oli hän nytkin, mutta vakavuutta piili pohjalla.»
»Löytyyhän sitä vakavuutta leikkisänkin luonteessa. Mutta mitä luokkatovereihisi tulee, pidän kuitenkin enin Elsasta. Hän on kerrassaan kelpo nainen, hiljainen, tunnollinen työntekijä.»
»Niin on, ja semmoinen oli hän jo lapsena. Silloin jäähyväisretkellämmekin piti hän puheen, juuri semmoisen kuin häneltä saattoi odottaa. Se toi vakavuutta mieliimme. Elämän todellisuus häämöitti esiin. Mitä tulevaisuus mukanaan toisi, mitä se meille antaisi, mitä meiltä vaatisi? »Taivas on sininen ja valkoinen ja tähtösiä täynnä», lauloimme me, ja niin oli nuoret sydämemme ajatuksia täynnä. — Kun retkeltä palasimme, laski aurinko, laski kullaten meren ja maan kuten nuoruuden hehku kultasi elämän edessämme.»
Eevi vaikeni. Kyynel kiilsi hänen silmässään, ja uneksiva katse kuvastui kasvoihin, kun hän ajatuksiinsa vaipuneena uudelleen läpikävi nämä lapsuutensa muistot.