»Minulla onkin ollut niin paljon vaikeuksia», sanoi Eevi huoahtaen.

»Vai niin, niinkö, ja onhan muuten miehesi työkin hyvin vakavalaatuista.
Yhdessä varmaan jaatte kaiken.»

»Tavallaan», myönsi Eevi vähän epävarmasti. Mutta yhtäkkiä nousi hän, kietoi kätensä Sirkan kaulaan, suuteli häntä ja sanoi sydämellisesti: »Sinulla on sydän kultaa. Oikein tekee hyvää tavata.»

XII.

Hyvin ristiriitaiset tunteet sydämessään palasi Eevi vanhempiensa luota omaan kotiinsa. Matkalle lähtiessään oli hän mielessään kuvitellut, miten hän kesäisestä käynnistä virkistyneenä vielä pitkin tulevaa talveakin voisi kotona olla iloinen ja tyytyväinen, mutta nyt tuntui siltä, kuin tyytyväisyys ei olisi ottanut tullakseen, ei edes ensi päiviksikään. Kaikki hänelle vain muistutti, miten toisin oli ollut vanhempien kodissa. Siellä isä heitä, Viljoa ja Eeviä, hyväili ja hyvänä piti, äiti hankki erityisen palvelustytön Viljoa varten, jotta Eevi saisi olla vapaampi, otti ompelijan taloon, joka pani Eevin pukuvaraston parempaan kuntoon, ja toimitti kaikessa niin, että Eevi ruuan, juoman, seurustelun ja huvin suhteen sai sitä, mikä enin miellytti. Se epäsopu, mikä ennen oli Eevin ja hänen äitinsä välillä vallinnut, oli nyt aivan unohtunut. Olihan äiti jo Eevin pienenä ollessa häntä hemmoitellut, totuttaen saamaan, mitä milloinkin mieli teki. Ainoastaan Eevin haaveilut olivat äitiä harmittaneet, ja ne olivat vieroittaneet heidät toisistansa. Nyt olivat olosuhteet muuttuneet, ja ero oli haihduttanut epäsoinnut mielistä. Äidin rakkaus lapseensa tuntui vain suurenevan siitä, että tämä nyt oli ahtaissa oloissa, jotka herättivät äidissä sekä sääliä että mielipahaa.

Se seikka, että Heikki Salo apulaispappina oli ollut niin yleisesti arvossapidetty, oli vähän parantanut sitä itsessään ikävää asianlaitaa, että hän ennen oli palvellut juoksupoikana. Mutta nyt kun olot olivat muuttuneet, tunsi ruustinna entistä katkerammaksi sen, ettei Eevi naimisensa kautta ollutkaan tullut mihinkään huomattuun ja arvossa pidettyyn asemaan. Tukalaa oli hänen olonsa, ja Heikin yksinkertaisuusperiaatteet ja suuri säästäväisyys tekivät elämän vieläkin ahtaammaksi. Oikein harmistuneena muisteli ruustinna, miten Heikki joka asiassa, puvuissa, ruuassa ja kaikissa elämäntavoissa vaati semmoista menettelyä, mikä hänestä oli papinperheelle sopivaa. Tärkeimmistä aina turhimpiin pikkuseikkoihin asti ulottui hänen määräämisvaltansa. Ei hän tosin jyrkkää pakkoa Eeville pannut, mutta hän esitti mielipiteensä siinä muodossa, ettei Eevi voinut muuta kuin taipua. Eevi tosin koetti, ainakin osaksi, sekä itselleen että muille uskotella, että hän mielellään taipui, mutta sydämensä sisimmässä ikävöi hän niitä mukavuuksia ja nautintoja, joista täytyi kieltäytyä.

Kaiken tämän oivalsi ruustinna kohta Eevin kotiin tultua, ja salainen tyytyväisyyden tunne valtasi hänet — kesken huolienkin — kun hän huomasi nyt joutuneensa lastansa puolustavaan asemaan. Oli tuntunut katkeralta kun Eevi tyttönä ollessaan pysyi vieraana äidilleen, katkeralta sitten kihlausaikana, kun aina vain Heikin mieltä kysyttiin, äidin ei koskaan. Vanhemmat, — etenkin äiti — oli silloin Eevistä kovin maallismielinen, kylmä ja järkevä. Mutta nyt olivat kieltäymykset opettaneet Eeviä antamaan arvoa sille hellyydelle, jonka hän oli luotaan työntänyt. Siksi kävi äidin ja tyttären suhde nyt entistä lähemmäksi ja evästettynä äidin neuvoilla sekä vahvana päätöksessään asettaa kaikki kodissa toiselle kannalle heitti Eevi jäähyväiset vanhemmilleen.

Sillävälin kulki Heikki kodissaan ikävällä odottaen päivää, jolloin saisi vaimonsa ja lapsensa kotiin. Tosin hän joskus, iloitessaan heidän palaamisestaan, tunsi kuin pistoksen povessaan muistaessaan, että eihän se oikeastaan ollut niinkään sopusointuisaa ollut heidän avioelämänsä. Hän oli monessa suhteessa huomannut Eevin toisenlaiseksi kuin mitä oli luullut kihlausaikana. Ne yhteentörmäykset, joita heidän välillään silloin oli ollut, olivat aina päättyneet siten, että Eevi nöyrästi oli tunnustanut erehtyneensä, oli pyytänyt Heikkiä olemaan kärsivällinen ja vakuuttanut tahtovansa ennen kaikkea oppia Jumalan tahtoa tuntemaan ja tottelemaan. Heikki oli tähän luottanut ja oli uskonut Eevin mielen pehmeäksi peltomaaksi, jossa hyvä siemen helposti juurtuisi, kasvaisi ja kantaisi hedelmää. Mutta nyt kysyi hän itseltään, oliko hän siinä ehken erehtynyt? Olihan Eevin luonteessa tunteellisuus ja taipuvaisuus todella silmäänpistävä piirre, mutta oli kuin pehmeää maaperää olisi ollut ainoastaan pinnalla. Alla oli jotain läpipääsemätöntä, piintynyttä, kaikkia hyviä vaikutuksia vastustavaa.

Mikä saattoi olla syynä siihen? Eiväthän mitkään kovemmat kärsimykset olleet Eeviä kohdanneet. Ei surujen hyinen halla ollut rintaa routaan saanut. Eevin suurin virhe oli aina ollut hänen liiallinen haaveilevaisuutensa. Saattoiko se lapsuuden päivistä saakka kasvaneena antaa tukea kasvatuksenkin kehittämälle itsekkäisyydelle ja siten vähitellen kovettaa, ja tehdä hedelmättömäksi muuten pehmeän maaperän?

Jos todella oli niin, ei silloin muuta neuvoa kuin Jumalan sanan voimalla katkaista tuo hengen kahle. Todellinen elämä vaatimuksinensa oli asetettava sille sijalle, missä nyt unelmat ja haaveilut hallitsivat, ja Jumalan tuomitseva sana oli sen tekevä.