»Minä luulen, ettet vielä koskaan ole surua tuntenut», sanoi Eevi huoaten.
»Eipä tiedä. Mutta jos iloistani vielä tahdot kuulla, niin on minulla hienompaakin huvia ja sivistyneempää seuraa kuin syksysateet ja tuiskuiset talvitiet.»
»Kaiken sinä leikiksi käännät.»
»Lupa on leikkiä puhua! Minä olen nuori vielä, ja etkö muista, että aina olen elämää ihanaksi sanonut?»
»Muistan kyllä. Muistan sinua erityisesti semmoisena kuin olit retkellämme Korkeasaarelle. Muistatko sitä itse?»
»Muistan toki, se oli todella ihana ilta.»
»Muistatko Elsan puhetta?»
»Kyllä muistan.»
»Siinä oli paljon sisällystä.»
»Niin oli. Kyllä minäkin joskus vakavuutta ymmärrän, ja jotta et vallattomuuttani vallan peljästyisi, tahdon vielä sinulle tunnustaa, että aivan hyvin ymmärrän, että sinä papinrouvana tulet elämää katsoneeksi enimmäkseen juuri vakavalta kannalta.»