»Kuka on Heikki?»
»Se on meidän uusi juoksupoikamme. Pappa sanoo, että hän on kovin viisas. Hän on tullut hyvin kaukaa. Heikki, Heikki ho—ooi!» Eevi huusi niin että kajahteli.
Heikki oli jo jättänyt ylhäisen asemansa tynnörin kannella ja oli juuri päättänyt nauttia vapaudestaan. Hän oli hakenut itselleen nurkan kellarin katon takana, oli heittäytynyt mahalleen nurmelle, levittänyt »Maamme»-kirjan eteensä ja alkanut sitä tutkia. Silloin kuului Eevin ääni.
Heikki nousi vastahakoisesti, pudisti päätään ja rupesi kuuntelemaan mistäpäin ääni kuului. »Nyt niillä taas on jotain asiaa!» Hän pisti kirjan poveensa ja alkoi livistää kartanolle, niin että paljaat säärensä mennessä vain vilahtivat.
»Tule tänne», komensi Eevi. Erkki nousi ja ojensi kättä. »Tahdotko tulla leikkimään kanssamme?»
Heikin kasvot kirkastuivat. Hän mittaili Erkkiä katseellaan kiireestä kantapäähän ja nyykäytti sitten päätään kuin osoitteeksi, että tutkimuksen tulos oli tyydyttävä. »Kyllä tulen. Mitä tässä pitää tehdä?»
»Sinun pitää valjastaa hevoset», selitti Eevi, »nämä lapset ovat kouluun vietävät.»
»Mutta tässä on joukkoa ainakin kaksiin rattaisiin?»
»Ne viedään vaunuissa, etkö sinä ymmärrä. Ne ovat oikein hienojen herrasväkien lapsia.»
Heikki raapaisi korvallistaan. »Kyllä kai ne kuitenkin vastamäessä kävelevät. Ei ne hevoset muuten näin kuumalla jaksa!»