Ja niin he läksivät, Eevi edellä, Erkki perässä ulos leikkimään.
Soinamon pappila sijaitsi kauniilla paikalla koivikkometsän keskellä. Toisella puolen rakennusta oli maata raivattu puutarhaksi, jota aistikkaat istutukset kaunistivat. Tämä osa puutarhaa lehtimajoineen ja kukkaisryhmineen oli syystä ruustinnan ylpeys ja rovastin silmäin ilo. Mutta kaunista oli kartanon toisellakin puolella. Kohta pihan toisella puolella oli korkea koivikko, jonka pappilaiset olivat puistoksi raivanneet. Koivut siellä olivat vanhoja, tuuheita riippakoivuja. Pienemmät puut olivat pois karsitut, maassa kasvoi mehevä ruoho ja siellä täällä metsäkukkasia. Puiston kauneutta lisäsi vielä kapea, virtainen vesi, joka hopeisena vyönä kiersi sen toista laitaa, kauniisti kuvastaen pintaansa toisella puolen korkean koivikon, toisella vastaisen rannan jyrkän kalliorinteen.
Tätä muutenkin runsasta luonnon kauneutta lisäsi vielä läheinen koski — yksi Karjalan monia ja kauniita — jonka juhlallinen kohina selvästi kuului Soinamon suureen puistoon.
Erkki ja Eevi eivät aluksi lähteneet puistoon. He jäivät pihalle etsien sieltä itselleen sopivaa leikkipaikkaa.
Rouvat juttelivat sillävälin salissa. Mutta puhe kävi aluksi kankeasti, kunnes Kaisa tuli kahvia tarjoamaan.
Ruustinnan silmä ennätti häntä tarkastamaan kiireestä kantapäähän. Toipa hän sittenkin toisenlaista leipää kuin oli käsketty. Senkin tytön tollukka, kyllä hän vielä saisi siitä kuulla!
Kun kahvi oli juotu, vilkastui rouvien keskustelu huomattavasti. Osaltaan vaikutti siihen sekin, että puhe nyt kääntyi heidän lastensa kasvatukseen ja tulevaisuuteen, johon keskusteluun antoi etsimättömän aiheen se seikka, että Erkki pian ensi kertaa jättäisi vanhempainsa kodin.
Äitien täten puhellessa lapsistaan, leikkivät nämä kaikessa rauhassa suurella kivellä pihaportin edustalla. Erkki ja Eevi olivat pienestä pitäen leikkineet yhdessä. Kun heillä ei muuta ikäistensä seuraa ollutkaan, olivat he usein olleet yhdessä ja tunsivat toisensa perinpohjin. Eevi nuorempana ihaili suuresti leikkitoveriansa, Erkki sitä vastoin leikki oikeastaan vain toverinsa mieliksi milloin mitäkin, sen mukaan mitä Eevi milloinkin ehdotti.
Nyt olivat he rakentaneet itselleen taloja, toisen suurelle kivelle, toisen koivun juurelle. Kaksi nukkeperhettä asuivat niissä naapureina. Oli syksy, ja toisesta talosta läksivät pojat kouluun.
»Meillä pitää olla mies, joka kyyditsee lapsia», sanoi Eevi päättävästi.
»Pyydetään Heikkiä.»